Kaupunkitilan omistajat

Kävelin eilen Kalevasta Tesomalle katsellen ihmisiä arkisissa touhuissaan, joko matkalla suuntiinsa tai vain istuskelemassa. Jokainen heistä muokkasi katukuvaa pelkällä läsnäolollaan, punkkarista rautatieasemalla kauluspaitaiseen mieheen Vastavirran edustalla. Ilman ketä tahansa heistä kaupunki olisi näyttänyt piirun verran harmaammalta ja yksitotisemmalta.

Kaupunkitilan hallinta on ollut viime aikojen kestoaiheita. Saako puistossa pitää piknikkiä ja juoda valkoviiniä? Ovatko alusvaate- ja keksimainokset ”eettisempiä” kuin valkoviinimainokset? Jos ei pysty olemaan juomatta erittäin kuivaa valkoviiniä päivittäin, menettääkö luvan istua keskustorilla? Eikö poliisilla ole mitään tärkeämpää tekemistä kuin kopeloida kaikkia hipinnäköisiä ohikulkijoita? Miksi roskat eivät ole roskiksissa? Miksi Sorsapuistossa käydään tarpeilla puskien seassa ja talojen kulmilla? Miten keskellä kaupunkia sijaitsevaa Sorinaukiota on mahdollista tyhjäkäyttää autiona hiekkakenttänä? Häiritseekö Hämeenkatua enemmän yksityisautoilu vai se, että lähes jokainen bussilinja kulkee keskustorin kautta? Kenen mielestä on oikeasti kivan näköistä, että asuinalueen kaikissa taloissa on samanvärinen katto? Onko taidetta ympäri kaupunkia monien ihmisten tekemänä graffiteissa ja Patosillalla vai ainoastaan Kuvataitelijoiden (amk) tekemänä museoissa? Saako kadulla kerjätä, ja jos niin kuka?

Tampereen katukuva on elähdyttävän monipuolinen. Siinä näkyy hyvin monien erilaisten ihmisryhmien oleminen. Sanomattakin on selvää (mutta sanonpa nyt kuitenkin), että kaikki näistä ryhmistä eivät pidä toisistaan ja että heidän toimintansa kaupunkikuvan muokkaajina on toisinaan ristiriidassa keskenään. Kaikki he ovat kuitenkin yhtä lailla kaupungin asukkaita, joiden täytyisi jotenkin kyetä tulemaan toimeen ja sietämään toistensa näkemistä.

Laki antaa kehikon tälle kaikelle, mutta laki ei voi eikä sen pidä valvoa sitä, mikä on hyvää käytöstä saati miellyttävää silmälle. Joihinkin asioihin, esimerkiksi Hämeenkadun liikenteeseen, kaupunki vaikuttaa suoraan, ja niitä olisi hölmöä yrittää ratkaista muuta kautta. Joissain asioissa, esimerkiksi pormestari Niemisen innossa asettaa puistoon vartijoita, tapahtuu selkeitä ylilyöntejä. Kun politiikkaa sotketaan asioihin, joihin se ei kuulu, muuttuu kaupunkiympäristö helposti vihamielisempään suuntaan. Kielloilla ja rajoituksilla on paikkansa, mutta kun niillä yritetään ratkoa paljon syvempiä ongelmia, saadaan yleensä aikaan lähinnä lisää vahinkoa. Ihmisten tai edes mainosten ”siivoaminen” katukuvasta ei poista alkoholismia. Ja jos ihminen tuntee, ettei voi ottaa askeltakaan joutumatta tarkkailluksi, kärsii hänen luovuutensa ja tuotteliaisuutensa.

Tampereen piraattien kunnallisvaaliohjelmaa sorvatessa mietimme juuri tällaisten julkisten olohuoneiden ja kaupunkilaisten omaehtoisen toiminnan tärkeyttä. Iron Skyta tuskin olisi, ellei ensin olisi ollut aktiivisia scifi-nörttejä ja nollabudjetin leffantekijöitä. Angry Birdsiä tuskin olisi, ellei ensin olisi ollut vuosikymmenten kaikkea muuta kuin ammattimaista demosceneä. Ja vaikka mitään suurta ei koskaan poikisikaan, niin esimerkiksi kaupunginosien omat tapahtumat lisäävät viihtyisyyttä ja tuovat elämänsisältöä puuhaajilleen. Usein kaupungilta paras kannustus onkin pysyä poissa tieltä eikä ainakaan pyrkiä suitsimaan toimintaa. Jos kaupungilla nyt lisäksi sattuu olemaan tueksi vaikkapa joutokäynnillä olevia tiloja, joita luovuttaa asukkaidensa käyttöön, aina parempi.

Valitettavan usein kansalaisia pyritään ”aktivoimaan” ylhäältä päin johdetuilla, hieman keinotekoisilla projekteilla. Kuitenkin kun kansalaiset itse aktivoituvat ruohonjuuritason toimintaan, tätä paheksutaan. Kyselytutkimus asuinalueelle kerää vain vähän vastauksia, koska kukaan ei usko voivansa tätä kautta vaikuttaa mihinkään merkitykselliseksi kokemaansa. Kun Rantaväylän tunnelista taas vaatii kansanäänestystä yli viisi prosenttia tamperelaisista, valtuusto tyrmää moisen yrityksen puuttua päätöksentekoon. Kulttuuri kaupungissa vaikuttaa turhan usein toimivan samankaltaisella logiikalla.

Kaupunkitila on parhaimmillaan, kun on olemassa väljät puitteet, joiden sisällä se saa elää rauhassa ja siihen pääsevät vaikuttamaan hyvin monenlaiset toimijat. Millään yhdellä ryhmällä ei pitäisi olla valtaa typistää kaupunkikuvasta kaikkia niitä puolia, jotka eivät satu sopimaan omalle mukavuusalueelle. Tampere olemme kaikki me.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *