Elvytystä vai leikkauksia? Kyllä, kiitos

seteli

Ei näin…

Nämä ovat kuulemma talousvaalit, joissa jyräävät ”kovat asiat”, siis raha, ja kaikki mitä ei arvoteta sen kautta jää vastaavasti hippien pehmoiluksi. Tähän nähden aiheesta kuitenkin puhutaan varsin hölmösti ja harhaanjohtavasti. Vaalikoneet kyselevät, pitäisikö ”sopeuttaa” vai ”elvyttää”, mikä kysymyksenä on hiukan vastaava kuin klassinen ”mitä eroa on ankalla?”

Sopeuttaminen on eufemismi leikkauksille. Se tarkoittaa pahimmillaan samansuuruisen siivun juustohöyläämistä jokaisesta menoerästä, jotta valtion menot vastaisivat tuloja. Menetelmää yritettiin viimeksi 90-luvun laman aikaan, ja sen on jälkiviisaasti katsottu syventäneen ja pidentäneen lamaa. Ensinnäkin kuluttajien käytettävissä olevat varat tippuivat, jolloin talouden oravanpyörä ei pyörinytkään. Toisekseen menot jopa lisääntyivät, vaikka tämä ei välttämättä näkynytkään saman nelivuotiskauden aikana. Näin siksi että leikkauksia tehtiin hölmöistä paikoista, jolloin esimerkiksi mielenterveyshoidossa lievien ja helposti hoidettavien ongelmien annettiin paisua paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti katsoen kestämättömiksi.

Toisaalta muodottomiksi paisuneita ja sekavia rakenteita olisi todella syytä järjestää kokonaan uusiksi. Tässä yhteydessä on tärkeää miettiä, mitkä ovat niitä yhteiskunnan perustoimintoja, joista meidän ei ainakaan pidä tinkiä, ja mitä voitaisiin vastaavasti leikata eli karsia lähes kokonaan suuremmitta vahingoitta. Omia ehdotuksiani jälkimmäiseen ryhmään olisivat esimerkiksi yritystuet, huumepoliisi ja väliportaan hallinto. Jokainen keksinee muitakin sopivia leikkauskohteita.

Elvyttäminen on vastaavasti eufemismi velkaantumiselle. Sitä kannattavat mainitsevat mielellään taloustieteilijä John Maynard Keynesin, mutta jostain syystä unohtavat hänet nousukausina, jolloin herran oppien mukaan varoja pitäisi laittaa säästöön laskukausia turvaamaan ja etenkin talouden ylikuumentumista ehkäisemään. Heidän mukaansa Suomella on liian vähän velkaa, koska olemme euromaiden mittakaavassa vasta keskikastia velkaantumisessa, emme kahdeksan pahimman kriisimaan tasalla. Erityisen kreikkamaisilta kuulostavat vihjailut, ettei julkista velkaa tarvitse maksaa ikinä takaisin. Kaksi edellistä eduskuntaa ovat kasvattaneet Suomen lainamäärää ja tehneet veronalennuksia, joiden selitettiin maksavan itsensä korkojen kanssa takaisin talouden vauhdittuessa, mutta toivottua efektiä ei näytä syntyneen.

Vaan näin.

… vaan mieluummin näin.

Taloustieteilijätkin kiistelevät toki siitä, mikä on vielä kestävä velkamäärä valtiolle. Ratkaisevaa järkevyyttä arvioidessa tulisikin olla itse käyttötarkoitus. Pidetäänkö lainoittamalla yllä nykyisiä kestämättömiä rakenteita eli onko se käytännössä tulonsiirtoa tulevilta polvilta suurille ikäluokille? Vai tehdäänkö sillä kaukokatseisia investointeja (esimerkiksi energiantuotantoon) ja perusparannuksia (esimerkiksi viemäriverkostoon), jotka hyödyttävät meitä pitkälle tulevaisuuteen ja väliaikaisesti tarjoavat myös kysyntää ruokkivia työpaikkoja? Jälkimmäiselle, todelliselle elvyttämiselle, otollinen aika voisi todella olla nyt, kun korkotasot ovat suosiolliset. Itse asiassa jopa IMF suosittelee toimimaan näin.

Syömävelka ja investoinnit edustavat siis molemmat niin kutsuttua elvyttämistä. Samoin sopeuttaminen voi sanana tarkoittaa yhtä hyvin juustohöyläystä kuin rakennemuutosta. Kummankin kritiikitön kannattaminen vaikuttaa siis harmittomimmillaan vastuuttomalta vaalipuheelta ja pahimillaan todelliset motiivit peittävältä huijaukselta. Sopivilla ehdoilla taas voisin itsekin kannattaa molempia.