Miten päädyin tänne?

Poliittisen blogin perustaminen Uuden Suomen sivuille kuuluu asioihin, joita en olisi vielä vähän aikaa sitten kuvitellut koskaan tekeväni. Eduskuntavaalien alla huomasin kuitenkin aktivoituvani Piraattipuolueessa, jota aiemmin olin kannattanut lähinnä hiljaa mielessäni. Toukokuussa tulin sitten jo valituksi Pirkanmaan piraattien hallituksen varajäseneksi, joten julkinen avautuminenkin alkoi tuntua luontevalta jatkolta.

En ole aikaisemmin ollut politiikan saralla aktiivinen muutoin kuin penkkiurheilijana. Tämä on piraateissa hyvin tyypillistä, sillä Suomen puoluekentällä ei ennestään ole ollut aatemaailmaltaan riittävän läheisiä ryhmittymiä. Itsekin olen koko aikuisikäni ollut kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, mutta mikään puolue ennen piraatteja ei ole tuntunut omalta. Opiskelujeni alkuaikoina liityin kokeeksi yliopiston vihreiden sähköpostilistalle, mutta kyllästyin nopeasti keskusteluun tulostinpaperin säästövinkeistä. Sittemmin identifioiduin toimittajaksi, ja arvelin puolueettomana ja mielipiteettömänä pysyttelyn olevan ammatissani hyve. Kohdistin kansalaisaktivismini kuitenkin järjestötyöhön, ennen kaikkea pakanauskontojen aseman parantamiseen. Kamelipolon kyttyrä katkesi lopullisesti vasta viime syksynä, kun Aamulehden päätoimittajana tunnetuksi tulleen Matti Apusen ehdotelmat ja Helsingin Sanomien työntekijöilleen suuntaama ohjeistus yhdessä tuntuivat haluavan kadottaa toimittajilta oikeuden osallistua yhteiskuntaan kuten tavalliset ihmiset, jopa mielipiteensä ilmaisemiseen muutoin kuin lehdilleen kirjoittamissaan kolumneissa. Kukaan tuskin toivoo Reporadion aikoja takaisin, mutta nykyisellään journalismin taso kärsii jo päinvastaisesta tilaneesta, siitä että niin harva toimittaja enää ymmärtää politiikanteon arkea käytännössä. Täytin jäsenhakemuksen helpottuneena ja ylpeänä.

Mutta miksi sitten juuri piraatit on minulle niin poikkeuksellinen puolue? Olen liian nuori muistamaan Koijärveä tai Neuvostoliiton kaatumista. Niiden sijaan ensimmäinen tajuntaani kunnolla mullistanut poliittinen tapahtuma oli Lex Karpelan hyväksyminen vuonna 2005. Lakitekstin itsensä ja sen valmisteluiden sisältämät räikeät vääryydet saivat luottamukseni koko järjestelmää kohtaan horjumaan, mutta ainoana käytännön toimena ryhdyin parin vuoden ajaksi äänilevyjen ostoboikottiin. Opiskeluissani olin joutunut perehtymään tekijänoikeuksien historiaan, hakkerietiikkaan ja vapaan kulttuurin liikkeeseen, joista kahdelle viimeiselle piraattiliike on muuten mielessäni luontevaa politisoitunutta jatkoa. Kun seuraavana vuonna Pirate Bayn ajojahti sai massat vastaperustetun Piratpartietin tueksi Ruotsissa, olin samaan aikaan haltioissani, mutta myös kateellinen, koska en uskonut minkään niin tärkeän voivan koskaan saada laajempaa kannatusta lahden tällä puolen. Viidessä vuodessa piraatit ovat kuitenkin levinneet kuuteenkymmeneen maahan, mikä jo itsestään kertoo liikkeen tarpeellisuudesta. Ovathan uhattuina niin keskeiset kansalaisoikeudet kuin kulttuurin kehitys kokonaisuudessaan. Pikku hiljaa olen muuttunut optimistisemmaksi. Suomenkin Piraattipuolueella on kaikki mahdollisuudet kasvaa merkittäväksi tekijäksi, ja ymmärrys tietoyhteiskunnasta näyttäisi erityisesti nuoremman sukupolven myötä leviävän myös muihin puolueisiin, vaikkakaan ei tarvittavalla vauhdilla.

Voisin jatkaa tarinoimalla pitkällisesti, miten näen piraattiaatteen pohjautuvan eettisen liberalismin perinteeseen, miksi vasemmisto ja oikeisto ovat mielestäni toivottoman vanhentuneita käsitteitä nykymaailman haasteiden edessä, miksi tieto ja avoimuus puolestaan ovat käsitteistä keskeisimpiä sekä miten tahtoisin yhdistää yksilön itsemääräämisoikeuden ja yhteisöllisyyden. Suurisuuntaisten haihattelujen lisäksi aion kuitenkin keskittyä tässä blogissa ajankohtaisiin tai liian vähäiselle huomiolle jääneisiin pienempiin aiheisiin. Tarinan jatko jää nähtäväksi itsellenikin.