Kaupunkitilan omistajat

Kävelin eilen Kalevasta Tesomalle katsellen ihmisiä arkisissa touhuissaan, joko matkalla suuntiinsa tai vain istuskelemassa. Jokainen heistä muokkasi katukuvaa pelkällä läsnäolollaan, punkkarista rautatieasemalla kauluspaitaiseen mieheen Vastavirran edustalla. Ilman ketä tahansa heistä kaupunki olisi näyttänyt piirun verran harmaammalta ja yksitotisemmalta.

Kaupunkitilan hallinta on ollut viime aikojen kestoaiheita. Saako puistossa pitää piknikkiä ja juoda valkoviiniä? Ovatko alusvaate- ja keksimainokset ”eettisempiä” kuin valkoviinimainokset? Jos ei pysty olemaan juomatta erittäin kuivaa valkoviiniä päivittäin, menettääkö luvan istua keskustorilla? Eikö poliisilla ole mitään tärkeämpää tekemistä kuin kopeloida kaikkia hipinnäköisiä ohikulkijoita? Miksi roskat eivät ole roskiksissa? Miksi Sorsapuistossa käydään tarpeilla puskien seassa ja talojen kulmilla? Miten keskellä kaupunkia sijaitsevaa Sorinaukiota on mahdollista tyhjäkäyttää autiona hiekkakenttänä? Häiritseekö Hämeenkatua enemmän yksityisautoilu vai se, että lähes jokainen bussilinja kulkee keskustorin kautta? Kenen mielestä on oikeasti kivan näköistä, että asuinalueen kaikissa taloissa on samanvärinen katto? Onko taidetta ympäri kaupunkia monien ihmisten tekemänä graffiteissa ja Patosillalla vai ainoastaan Kuvataitelijoiden (amk) tekemänä museoissa? Saako kadulla kerjätä, ja jos niin kuka?

Tampereen katukuva on elähdyttävän monipuolinen. Siinä näkyy hyvin monien erilaisten ihmisryhmien oleminen. Sanomattakin on selvää (mutta sanonpa nyt kuitenkin), että kaikki näistä ryhmistä eivät pidä toisistaan ja että heidän toimintansa kaupunkikuvan muokkaajina on toisinaan ristiriidassa keskenään. Kaikki he ovat kuitenkin yhtä lailla kaupungin asukkaita, joiden täytyisi jotenkin kyetä tulemaan toimeen ja sietämään toistensa näkemistä.

Laki antaa kehikon tälle kaikelle, mutta laki ei voi eikä sen pidä valvoa sitä, mikä on hyvää käytöstä saati miellyttävää silmälle. Joihinkin asioihin, esimerkiksi Hämeenkadun liikenteeseen, kaupunki vaikuttaa suoraan, ja niitä olisi hölmöä yrittää ratkaista muuta kautta. Joissain asioissa, esimerkiksi pormestari Niemisen innossa asettaa puistoon vartijoita, tapahtuu selkeitä ylilyöntejä. Kun politiikkaa sotketaan asioihin, joihin se ei kuulu, muuttuu kaupunkiympäristö helposti vihamielisempään suuntaan. Kielloilla ja rajoituksilla on paikkansa, mutta kun niillä yritetään ratkoa paljon syvempiä ongelmia, saadaan yleensä aikaan lähinnä lisää vahinkoa. Ihmisten tai edes mainosten ”siivoaminen” katukuvasta ei poista alkoholismia. Ja jos ihminen tuntee, ettei voi ottaa askeltakaan joutumatta tarkkailluksi, kärsii hänen luovuutensa ja tuotteliaisuutensa.

Tampereen piraattien kunnallisvaaliohjelmaa sorvatessa mietimme juuri tällaisten julkisten olohuoneiden ja kaupunkilaisten omaehtoisen toiminnan tärkeyttä. Iron Skyta tuskin olisi, ellei ensin olisi ollut aktiivisia scifi-nörttejä ja nollabudjetin leffantekijöitä. Angry Birdsiä tuskin olisi, ellei ensin olisi ollut vuosikymmenten kaikkea muuta kuin ammattimaista demosceneä. Ja vaikka mitään suurta ei koskaan poikisikaan, niin esimerkiksi kaupunginosien omat tapahtumat lisäävät viihtyisyyttä ja tuovat elämänsisältöä puuhaajilleen. Usein kaupungilta paras kannustus onkin pysyä poissa tieltä eikä ainakaan pyrkiä suitsimaan toimintaa. Jos kaupungilla nyt lisäksi sattuu olemaan tueksi vaikkapa joutokäynnillä olevia tiloja, joita luovuttaa asukkaidensa käyttöön, aina parempi.

Valitettavan usein kansalaisia pyritään ”aktivoimaan” ylhäältä päin johdetuilla, hieman keinotekoisilla projekteilla. Kuitenkin kun kansalaiset itse aktivoituvat ruohonjuuritason toimintaan, tätä paheksutaan. Kyselytutkimus asuinalueelle kerää vain vähän vastauksia, koska kukaan ei usko voivansa tätä kautta vaikuttaa mihinkään merkitykselliseksi kokemaansa. Kun Rantaväylän tunnelista taas vaatii kansanäänestystä yli viisi prosenttia tamperelaisista, valtuusto tyrmää moisen yrityksen puuttua päätöksentekoon. Kulttuuri kaupungissa vaikuttaa turhan usein toimivan samankaltaisella logiikalla.

Kaupunkitila on parhaimmillaan, kun on olemassa väljät puitteet, joiden sisällä se saa elää rauhassa ja siihen pääsevät vaikuttamaan hyvin monenlaiset toimijat. Millään yhdellä ryhmällä ei pitäisi olla valtaa typistää kaupunkikuvasta kaikkia niitä puolia, jotka eivät satu sopimaan omalle mukavuusalueelle. Tampere olemme kaikki me.

Kulttuurin kulta-aika vai unohduksen syöveri?

Tulevaisuuden historiantutkijat ansaitsevat kaiken säälimme. Heille jää vain vähän todisteita kulttuuristamme ja siitä, mitä se ehkä on sisältänyt. Vaikka moraalinvartijat pelottelevat sillä, että mitään internetiin laitettuja kuvia tai tekstejä ei saa enää koskaan pois julkisuudesta, on totuus itse asiassa päinvastainen: kaikella todennäköisyydellä ne katoavat bittiavaruuteen. Käytännössä kaikki ihmiset meidän yhteiskunnassamme pystyvät tallentamaan elämäänsä sanoin, kuvin ja äänin, mutta tallenteista ei jää jälkipolville muistoja. Politiikkojen kirjeenvaihto jää heidän kuoltuaan sähköpostin uumeniin. Kokonaisen alakulttuurin dokumentointi voi tuhoutua yhden läppärin kovalevyn mukana. Uutisia voidaan muokata jälkikäteen vaikuttamaan objektiivisemmilta, olettaen että ne ylipäätään pysyvät luettavissa kuukautta pidempään.

Perinteisesti Suomen valtio on kunnostautunut kulttuurin arkistoijana ja vaalijana. Meillä on esimerkiksi käytössämme maailman laajin kansanrunouden kokoelma, johon nykytekniikan ansiosta voi vieläpä kuka tahansa tehdä helppoja nettihakuja. Ylipäätään nykyinen tekniikka mahdollistaisi ennen näkemättömän kulttuurin ja tiedon saatavuuden ja kehityksen. Tietoyhteiskunnassa säilömistehtävä alkaa vain olla museoviranomaisten ja folkloristien resursseilla pilviin ulottuva kivimuuri. Muun muassa sellainen riippumaton taho kuin Internet Archive tekeekin tässä suhteessa äärimmäisen tärkeää työtä. Ja vaikka Googlen valta alkaa olla turhankin kaikenkattavaa, yhtiölle täytyy kuitenkin nostaa hattua tiedon digitoimisesta ja vapaasti saataville asettamisesta esimerkiksi suurprojekti Google Booksin muodossa. Tämä on juuri sitä toimintaa, mitä kirjastot ennen hoitivat.

Jälleen uusi, mutta valitettavan odotettava käänne oli EU:n päätös pidentää äänilevyjen suoja-aikaa 50:stä 70 vuoteen. On vaikea kuvitella, että oikeuksienomistajien eli käytännössä ylikansallisten levy-yhtiöiden ajama tulonsiirto olisi mennyt läpi, jos vaikuttamiskanavana olisikin toiminut saunailtojen sijaan demokraattinen päätöksenteko. Rapakon takana tällaisten tempausten kohdalla puhutaan mikkihiirilaeista, millä viitataan siihen, että kopiointimonopolien pituutta jatketaan takautuvasti aina, kun ensimmäiset Mikki Hiiri -piirretyt uhkaavat palata Disneyltä kaikkien omistamaan public domainiin. Ei mikään ihme. Jos itse voisin elellä mukavasti laakereillani toisten kauan sitten tekemien töiden tuloilla, niin kiusaus yrittää jatkaa köllöttelyä olisi melkoinen. Tämä tosin ei suinkaan ollut tekijänoikeuksien alkuperäinen tarkoitus. Tarkoitus oli ensisijaisesti valvoa vallanpitäjille mahdollisesti haitallisten materiaalien leviämistä ja myöhemmin myös edistää kulttuurin kehitystä. Mikkihiirilait eivät edistä kulttuuria vaan hidastavat, haittaavat ja enenevissä määrin jopa tuhoavat sitä.

Pitäisin herttaisen yhdentekevänä, vaikka Apple Corps saisi rahastaa Beatlesien tuotannolla maailman tappiin saakka. Uhreiksi vain jäävät Pauli Mäkikartanon ja Jussi Leinosen vähemmän tunnettujen aikalaisten sävellykset, omien ystävieni soitteluista puhumattakaan. Esimerkiksi vuonna 1957 kuolleen Hiski Salomaan levytyksiä löytyi pitkän ja hartaan etsinnän jälkeen divarista CD-levyllisen verran. Vanha kunnon anarkokapitalisti on kuitenkin sen verran tunnettu, että tekijänoikeuksien rauettua vuonna 2027 joku katsonee kaupallisesti kannattavaksi taas painattaa tai muuten levittää Vapauden kaihoa ja muita helmiä. Hänen aikalaistensa kohtalo voi olla karumpi. Pahimmassa tapauksessa vanhat äänitteet ehtivät hapertua pilalle ennen kuin arkistonhoitajat pääsevät edes aloittamaan digitointipuuhia.

Ray Bradburyn kirjarovioista kertova romaani Fahrenheit 451 loppuu toivorikkaasti. Pieni joukko vastarintaa tekeviä aktivisteja on keksinyt keinon siirtää perintöä suullisesti jälkipolville siihen asti, että sivistyksen valo pääsee taas voitolle. Aivan samalla tavalla muistinvaraisena, joskin alati muuntuvina, olivat kansanrunotkin kulkeneet sukupolvelta toiselle ennen kuin Lönnrot ja kumppanit lähtivät kirjaamaan niitä talteen. Toivottavasti näitä vaalijoita edelleen riittää.

Miten päädyin tänne?

Poliittisen blogin perustaminen Uuden Suomen sivuille kuuluu asioihin, joita en olisi vielä vähän aikaa sitten kuvitellut koskaan tekeväni. Eduskuntavaalien alla huomasin kuitenkin aktivoituvani Piraattipuolueessa, jota aiemmin olin kannattanut lähinnä hiljaa mielessäni. Toukokuussa tulin sitten jo valituksi Pirkanmaan piraattien hallituksen varajäseneksi, joten julkinen avautuminenkin alkoi tuntua luontevalta jatkolta.

En ole aikaisemmin ollut politiikan saralla aktiivinen muutoin kuin penkkiurheilijana. Tämä on piraateissa hyvin tyypillistä, sillä Suomen puoluekentällä ei ennestään ole ollut aatemaailmaltaan riittävän läheisiä ryhmittymiä. Itsekin olen koko aikuisikäni ollut kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, mutta mikään puolue ennen piraatteja ei ole tuntunut omalta. Opiskelujeni alkuaikoina liityin kokeeksi yliopiston vihreiden sähköpostilistalle, mutta kyllästyin nopeasti keskusteluun tulostinpaperin säästövinkeistä. Sittemmin identifioiduin toimittajaksi, ja arvelin puolueettomana ja mielipiteettömänä pysyttelyn olevan ammatissani hyve. Kohdistin kansalaisaktivismini kuitenkin järjestötyöhön, ennen kaikkea pakanauskontojen aseman parantamiseen. Kamelipolon kyttyrä katkesi lopullisesti vasta viime syksynä, kun Aamulehden päätoimittajana tunnetuksi tulleen Matti Apusen ehdotelmat ja Helsingin Sanomien työntekijöilleen suuntaama ohjeistus yhdessä tuntuivat haluavan kadottaa toimittajilta oikeuden osallistua yhteiskuntaan kuten tavalliset ihmiset, jopa mielipiteensä ilmaisemiseen muutoin kuin lehdilleen kirjoittamissaan kolumneissa. Kukaan tuskin toivoo Reporadion aikoja takaisin, mutta nykyisellään journalismin taso kärsii jo päinvastaisesta tilaneesta, siitä että niin harva toimittaja enää ymmärtää politiikanteon arkea käytännössä. Täytin jäsenhakemuksen helpottuneena ja ylpeänä.

Mutta miksi sitten juuri piraatit on minulle niin poikkeuksellinen puolue? Olen liian nuori muistamaan Koijärveä tai Neuvostoliiton kaatumista. Niiden sijaan ensimmäinen tajuntaani kunnolla mullistanut poliittinen tapahtuma oli Lex Karpelan hyväksyminen vuonna 2005. Lakitekstin itsensä ja sen valmisteluiden sisältämät räikeät vääryydet saivat luottamukseni koko järjestelmää kohtaan horjumaan, mutta ainoana käytännön toimena ryhdyin parin vuoden ajaksi äänilevyjen ostoboikottiin. Opiskeluissani olin joutunut perehtymään tekijänoikeuksien historiaan, hakkerietiikkaan ja vapaan kulttuurin liikkeeseen, joista kahdelle viimeiselle piraattiliike on muuten mielessäni luontevaa politisoitunutta jatkoa. Kun seuraavana vuonna Pirate Bayn ajojahti sai massat vastaperustetun Piratpartietin tueksi Ruotsissa, olin samaan aikaan haltioissani, mutta myös kateellinen, koska en uskonut minkään niin tärkeän voivan koskaan saada laajempaa kannatusta lahden tällä puolen. Viidessä vuodessa piraatit ovat kuitenkin levinneet kuuteenkymmeneen maahan, mikä jo itsestään kertoo liikkeen tarpeellisuudesta. Ovathan uhattuina niin keskeiset kansalaisoikeudet kuin kulttuurin kehitys kokonaisuudessaan. Pikku hiljaa olen muuttunut optimistisemmaksi. Suomenkin Piraattipuolueella on kaikki mahdollisuudet kasvaa merkittäväksi tekijäksi, ja ymmärrys tietoyhteiskunnasta näyttäisi erityisesti nuoremman sukupolven myötä leviävän myös muihin puolueisiin, vaikkakaan ei tarvittavalla vauhdilla.

Voisin jatkaa tarinoimalla pitkällisesti, miten näen piraattiaatteen pohjautuvan eettisen liberalismin perinteeseen, miksi vasemmisto ja oikeisto ovat mielestäni toivottoman vanhentuneita käsitteitä nykymaailman haasteiden edessä, miksi tieto ja avoimuus puolestaan ovat käsitteistä keskeisimpiä sekä miten tahtoisin yhdistää yksilön itsemääräämisoikeuden ja yhteisöllisyyden. Suurisuuntaisten haihattelujen lisäksi aion kuitenkin keskittyä tässä blogissa ajankohtaisiin tai liian vähäiselle huomiolle jääneisiin pienempiin aiheisiin. Tarinan jatko jää nähtäväksi itsellenikin.