Nukkuvien puolue rökitti piraatit

Olo on pettynyt. Kovasta työstä, fiksuista ehdokkaista ja asiaa pursuavista vaaliohjelmista huolimatta Piraattipuolue ei saanut yhtään valtuustopaikkaa yhdessäkään kunnassa. Henkilökohtaisesti en voi valittaa. Ensikertalaiselle 93 ääntä on varsin hyvä saalis – kiitos siitä. Ehkä ensi kerralla pääsen lautakuntatyöskentelyn makuun, mutta nyt jatkan vaikuttamisyrityksiä näin epävirallisemmin.

Ääniosuutemme niistä kunnista, joissa piraateilla oli ehdokkaita, oli 0,55 prosenttia eli lähes sama kuin eduskuntavaalien 0,59 prosenttia. Kärkikaupunki Tampereella ääniosuus kuitenkin tippui tasan puolestatoista prosentista prosenttiin ja 1829 ääntä kutistui 992 ääneen. Koko maassa saimme 5 974 ääntä, siis kämäiset 40 prosenttia eduskuntavaalien 15 103 äänestä.

Lukujen perusteella voisi jo äkkiseltään vetää johtopäätöksen, että piraatit on auringonlaskun puolue. Jäsenmäärä kuitenkin kasvaa edelleen tasaista tahtia, ja uusia jäsenhakemuksia on tullut vaalien jälkeenkin. Tällä hetkellä jäsenmäärä on 3 843, eli lähes samaa luokkaa kuin vihreillä ja persuilla. Näissäkin vaalikamppailuissa mukana oli taas lisää kipeästi kaivattuja aktiiveja, ja moni muukin kuin minä oli ehdolla ensimmäistä kertaa. Erityisen huomionarvoista piraateissa on, että mukana on hämmästyttävä määrä erittäin fiksuja ja asiansa hyvin perustelevia henkilöitä; usein tuntuu jopa että enemmän kuin suurissa puolueissa. Tätä kuvastaa sekin, että monien muiden puolueiden edustajat ovat suhtautuneet piraatteihin toivottavana yhteistyötahona, vaikka tällä kertaa valtuustoryhmien muodostelu jäi nyt väliin.

Kunnallisvaalituloksia ei toki pitäisi verrata eduskuntavaaleihin, mutta tämä meiltä juuri unohtui. Itsekin erehdyin laskelmoimaan, että meillä voisi Tampereella olla realistiset mahdollisuudet kasvattaa kannatus kahteen valtuustopaikkaan, koska eduskuntavaalien tuloksen perusteella olisimme saaneet yhden paikan. Väitän kuitenkin, että tätä tappiota ei olisi korjattu laajentamalla puolueohjelmaa entisestään tai ottamalla jonkin toisen kannan johonkin paikalliseen kysymykseen, kuten jotkut ovat ehtineet esittää. Suurin osa noista vajaasta kymmenestä tuhannesta äänestäjästämme ei kääntänyt takkia vaan jäi kotiin nukkumaan. Ehdokkaistamme esimerkiksi Tampereen suurimman äänisaaliin eduskuntavaaleissa kerännyt Mika Isomaa jäi tällä kertaa reilusti alle puoleen tuolloisesta äänimäärästään. Tämä kuvastaa sitä, että Mikan edustamaan peripispalalaiseen vaihtoehtokulttuuriin samaistuva väki ei nähnyt kunnallisvaaleja sen vertaa merkityksellisinä, että olisi jaksanut käydä raapustamassa yhtä numeroa lappuun.

Piraateista ja piraattien kannattajista iso osa koostuu nimenomaan väestönosasta, joka kokee kunnallisen päätöksenteon etäiseksi, kankeaksi ja sekavaksi – aivan syystä. Kuitenkin pyrimme liiallisissa määrin vain kaappaamaan oman osuutemme joka tapauksessa annettavista äänistä tavanomaisella ja asiapainotteisella kampanjoinnilla sen sijaan, että olisimme innostaneet uurnille myös niitä, jotka muuten eivät äänestä laisinkaan. Vaalimökkeily edistää tunnettuutta ja vaalipaneelit verkostoitumista, mutta meidän olisi pitänyt niiden lisäksi tuoda itseämme esiin myös näkyvillä tempauksilla ja uutta sukupolvea edustavalla toisintekemisellä. Ehkä ensi kerralla, kun tukiryhmäni ehdottaa sitovansa minut pakkopaitaan ja laittavansa pyörimään keskustorille mielenterveyspotilaiden asian ajamiseksi, en ehkä kuittaa ideaa yhtä kevyesti huumorina.

Näissä vaaleissa jätti äänestämättä hälyttävät 41,8 prosenttia äänioikeutetuista. Jopa eniten ääniä kerännyttä Kokoomusta äänesti siis tosiasiassa vain 12,7 prosenttia suomalaisista. Kuitenkin valittujen pitäisi päättää kaikkien kuntalaisten asioista. Matalat äänestysprosentit satavat tyypillisesti status quon laariin, mikä näkyi kolmen suurimman puolueen johtajien virneistä ja Timo Soinin myrtyneestä olemuksesta, vaikka Perussuomalaiset enemmän kuin tuplasi kannatuksensa edellisiin kuntavaaleihin verrattuna. Omaa asemaansa pönkittävän vaikutuksen vuoksi vanhojen puolueiden johtajat ovatkin kuittailleet tätä kaikkien puolueiden kannatuksen laskua varsin huolettomasti, vaikka muualla puhutaan jo edustuksellisen demokratian kriisistä.

Itse olen joutunut toimittajan töissä perehtymään kunnalliseen päätöksentekoon keskivertokansalaista tarkemmin. Tämä ei ole kunnille tyypillisen asioiden yleisen sujumattomuuden ja huonon esittämisen takia ollut aina ollenkaan miellyttävää; pari kertaa taisin jopa nukahtaa kunnallistieteiden luennolle. Kapulakieltä vilisevien asiakirjojen suomentelu on kuitenkin saanut myös sopivasti ärsyyntymään ja haluamaan muuttaa asioita. Vaalikampanjassa puhuinkin paljon rakenteiden yksinkertaistamisesta, asiakirjajulkisuudesta ja toimintatapojen järkeistämisestä, siis varsin kuivista mutta sitäkin tarpeellisemmista, kokonaisuuden kannalta tärkeistä asioista. Kuten todettu, pärjäsin tällä nähdäkseni ensikertalaiseksi varsin mukavasti. Epäilen kuitenkin, että äänestäjäni olivat keskivertoa valistuneempia tamperelaisia, jotka joka tapauksessa olisivat äänestäneet jotain ehdokasta. En haluakaan tässä sanoa, että puolueen pitäisi heittäytyä pölhöpopulistiseksi ja unohtaa kaikki ne keskeiset kysymykset, joiden takia olemme olemassa. Haluan sanoa, että meidän jos keiden pitäisi osata kertoa lopuillekin äänestäjille ja ennen kaikkea nuorille äänestäjille, miksi kunnan toiminnalla ja sillä keitä valtuustoissa istuu on aikamoisen hurjasti väliä. Kokoomus ja demarit moista nimittäin eivät tule tekemään.

Vaalitappio ei näytä aiheuttaneen puolueaktiivien keskuudessa niinkään lamaantumista kuin sisuuntumista. Käytetään se rakentavasti. Tehdään aluksi huolelliset analyysit, otetaan opiksi virheistä ja uskalletaan tehdä vaikka isojakin irtiottoja, jos ne tuntuvat hedelmällisiltä. Rakennetaan ruohonjuuritason työtä, hyvää pöhinää ja ennen kaikkea laajempaa aktiivipohjaa. Aktiiveja tarvitsemme muun muassa siksi, että saamme seuraavissa kuntavaaleissa kasaan huomattavasti isommat listat, ja puolueen puheenjohtajan aika saadaan käytettyä muuhun kuin flaikkujen jakamiseen postilaatikkoihin. Luodaan myös parempia verkostoja muiden maiden piraattien kanssa, sillä parin vuoden päästä osallistumme eurovaaleihin, ja niissä voimme todella käyttää hyväksi sitä, että olemme osa laajaa, kansainvälistä liikettä.

Muiden piraattien vaalinjälkeismietteitä

Helsinki: Ville Hautakangas
Espoo: Mikko Nummelin
Turku: Tapani Karvinen
Jyväskylä: Miika Hämynen
Tampere: Kyuu Eturautti
Tampere: Maria Morri
Tampere: Mika Isomaa
Tampere: Harri Kivistö

Paikallisdemokratia, aluedemokratia vai sittenkin molemmat?

Henna Virkkusen ajama kuntauudistus ei ole saanut varsinaisesti myönteistä vastaanottoa sen paremmin kunnilta kuin niiden asukkailta. Ei ihmekään. Ylhäältäpäin johdettu ja suljetuin ovin valmisteltu uudistus on kuin paha kaksonen saksalaispiraattien toteuttamalle virtaavan demokratian ihanteelle.

Haluaisin ottaa juupas-eipäsväännöstä askeleen etäämmälle ja unohtaa hetkeksi sellaiset termit kuin kunta, maakunta, lääni, kylä tai kaupunginosa. Mistä oikeastaan puhumme kun puhumme kunnista? Millainen olisi tavoiteltava ihannetila, johon tällä ihmisten identiteettiä ilmeisen koettelevalla hallintouudistuksella pyritään? Millaisen järjestelmän rakentaisimme, jos voisimme aloittaa tyhjästä?

Kaikkea julkista toimintaa ei ole mielekästä organisoida valtionkokoisena könttänä. Tarvitsemme myös lähiympäristön laajuista ja toisaalta seudullista päätöksentekoa. Ensimmäisellä voidaan järjestää päivähoitoa ja katujen kunnostusta, jälkimmäistä tarvitaan kun mietitään bussireittejä ja erikoissairaanhoitoa. Tämä perusperiaate pätee niin Kainuussa kuin pääkaupunkiseudullakin.

Lopulta se, millä termeillä kyseisiä tasoja kutsutaan, on melko yhdentekevää. Olennaista olisi, että kansalaisilla olisi aito mahdollisuus vaikuttaa kumpaankin. Nykyiset maakuntahallinnot ja sekavat hallintohimmelit eivät tätä periaatetta toteuta, eikä hallittavilla ole mahdollisuutta protestoida huonoa päätöksentekoa vastaan edes vaalien kautta. Toisaalta, koska nykyiset kunnat ovat todella eri kokoisia, suuremmissa kaupungeissa puolestaan lähidemokratia saattaa puuttua lähes tyystin. Virkkusen runnoma uudistus sellaisenaan todennäköisesti moninkertaistaisi jälkimmäisen ongelman.

Jos suurkuntamallilla saataisiin korvattua epädemokraattisia kuntayhteenliittymiä hukkaamatta lähidemokratiaa, muutos voisi olla askel parempaan. Tähän mennessä toteutustapa ei ole vain antanut syytä toiveikkuuteen. Pahimmillaan nyt ollaan byrokratian karsimisen ja hallinnon yksinkertaistamisen sijaan vain luomassa lisää väliportaita ja suojatyöpaikkoja, kysymättä lainkaan ehdotuksia kansalaisilta itseltään. Pakkoliitoksien edessä pikkukunnilta tylyin reaktio olisi ottaa mahdollisimman paljon lainaa, rakentaa pari urheiluhallia lisää ja jättää velat tulevan suurkunnan päänsäryksi.

Toivottavasti tökerö aloitus ei ole vielä vienyt mahdollisuuksia järkevään ja keskustelevaan hallintouudistukseen. Sellaista nimittäin tarvittaisiin. Isovanhemmilta perityt aluerajat eivät enää vastaa tosiasiallista nykyelämänmenoa, ja palveluiden toteuttaminen ontuu pahemman kerran. Uudistus olisi helpoin toteuttaa nyt, kun keskusta on äänestetty oppositioon, samasta syystä kuin perustuloon siirtyminen lienee mahdollista vain demarittomassa hallituksessa. Todelliset uudistukset vaativat lukkiutuneiden itsestäänselvyyksien kyseenalaistamista omien eturyhmien aseman pönkittelyn sijaan. Itseisarvoja eivät voi olla sen paremmin kuntaliitokset kuin nykyisetkään kunnat.