Paikallisdemokratia, aluedemokratia vai sittenkin molemmat?

Henna Virkkusen ajama kuntauudistus ei ole saanut varsinaisesti myönteistä vastaanottoa sen paremmin kunnilta kuin niiden asukkailta. Ei ihmekään. Ylhäältäpäin johdettu ja suljetuin ovin valmisteltu uudistus on kuin paha kaksonen saksalaispiraattien toteuttamalle virtaavan demokratian ihanteelle.

Haluaisin ottaa juupas-eipäsväännöstä askeleen etäämmälle ja unohtaa hetkeksi sellaiset termit kuin kunta, maakunta, lääni, kylä tai kaupunginosa. Mistä oikeastaan puhumme kun puhumme kunnista? Millainen olisi tavoiteltava ihannetila, johon tällä ihmisten identiteettiä ilmeisen koettelevalla hallintouudistuksella pyritään? Millaisen järjestelmän rakentaisimme, jos voisimme aloittaa tyhjästä?

Kaikkea julkista toimintaa ei ole mielekästä organisoida valtionkokoisena könttänä. Tarvitsemme myös lähiympäristön laajuista ja toisaalta seudullista päätöksentekoa. Ensimmäisellä voidaan järjestää päivähoitoa ja katujen kunnostusta, jälkimmäistä tarvitaan kun mietitään bussireittejä ja erikoissairaanhoitoa. Tämä perusperiaate pätee niin Kainuussa kuin pääkaupunkiseudullakin.

Lopulta se, millä termeillä kyseisiä tasoja kutsutaan, on melko yhdentekevää. Olennaista olisi, että kansalaisilla olisi aito mahdollisuus vaikuttaa kumpaankin. Nykyiset maakuntahallinnot ja sekavat hallintohimmelit eivät tätä periaatetta toteuta, eikä hallittavilla ole mahdollisuutta protestoida huonoa päätöksentekoa vastaan edes vaalien kautta. Toisaalta, koska nykyiset kunnat ovat todella eri kokoisia, suuremmissa kaupungeissa puolestaan lähidemokratia saattaa puuttua lähes tyystin. Virkkusen runnoma uudistus sellaisenaan todennäköisesti moninkertaistaisi jälkimmäisen ongelman.

Jos suurkuntamallilla saataisiin korvattua epädemokraattisia kuntayhteenliittymiä hukkaamatta lähidemokratiaa, muutos voisi olla askel parempaan. Tähän mennessä toteutustapa ei ole vain antanut syytä toiveikkuuteen. Pahimmillaan nyt ollaan byrokratian karsimisen ja hallinnon yksinkertaistamisen sijaan vain luomassa lisää väliportaita ja suojatyöpaikkoja, kysymättä lainkaan ehdotuksia kansalaisilta itseltään. Pakkoliitoksien edessä pikkukunnilta tylyin reaktio olisi ottaa mahdollisimman paljon lainaa, rakentaa pari urheiluhallia lisää ja jättää velat tulevan suurkunnan päänsäryksi.

Toivottavasti tökerö aloitus ei ole vielä vienyt mahdollisuuksia järkevään ja keskustelevaan hallintouudistukseen. Sellaista nimittäin tarvittaisiin. Isovanhemmilta perityt aluerajat eivät enää vastaa tosiasiallista nykyelämänmenoa, ja palveluiden toteuttaminen ontuu pahemman kerran. Uudistus olisi helpoin toteuttaa nyt, kun keskusta on äänestetty oppositioon, samasta syystä kuin perustuloon siirtyminen lienee mahdollista vain demarittomassa hallituksessa. Todelliset uudistukset vaativat lukkiutuneiden itsestäänselvyyksien kyseenalaistamista omien eturyhmien aseman pönkittelyn sijaan. Itseisarvoja eivät voi olla sen paremmin kuntaliitokset kuin nykyisetkään kunnat.