Kulttuurin kulta-aika vai unohduksen syöveri?

Tulevaisuuden historiantutkijat ansaitsevat kaiken säälimme. Heille jää vain vähän todisteita kulttuuristamme ja siitä, mitä se ehkä on sisältänyt. Vaikka moraalinvartijat pelottelevat sillä, että mitään internetiin laitettuja kuvia tai tekstejä ei saa enää koskaan pois julkisuudesta, on totuus itse asiassa päinvastainen: kaikella todennäköisyydellä ne katoavat bittiavaruuteen. Käytännössä kaikki ihmiset meidän yhteiskunnassamme pystyvät tallentamaan elämäänsä sanoin, kuvin ja äänin, mutta tallenteista ei jää jälkipolville muistoja. Politiikkojen kirjeenvaihto jää heidän kuoltuaan sähköpostin uumeniin. Kokonaisen alakulttuurin dokumentointi voi tuhoutua yhden läppärin kovalevyn mukana. Uutisia voidaan muokata jälkikäteen vaikuttamaan objektiivisemmilta, olettaen että ne ylipäätään pysyvät luettavissa kuukautta pidempään.

Perinteisesti Suomen valtio on kunnostautunut kulttuurin arkistoijana ja vaalijana. Meillä on esimerkiksi käytössämme maailman laajin kansanrunouden kokoelma, johon nykytekniikan ansiosta voi vieläpä kuka tahansa tehdä helppoja nettihakuja. Ylipäätään nykyinen tekniikka mahdollistaisi ennen näkemättömän kulttuurin ja tiedon saatavuuden ja kehityksen. Tietoyhteiskunnassa säilömistehtävä alkaa vain olla museoviranomaisten ja folkloristien resursseilla pilviin ulottuva kivimuuri. Muun muassa sellainen riippumaton taho kuin Internet Archive tekeekin tässä suhteessa äärimmäisen tärkeää työtä. Ja vaikka Googlen valta alkaa olla turhankin kaikenkattavaa, yhtiölle täytyy kuitenkin nostaa hattua tiedon digitoimisesta ja vapaasti saataville asettamisesta esimerkiksi suurprojekti Google Booksin muodossa. Tämä on juuri sitä toimintaa, mitä kirjastot ennen hoitivat.

Jälleen uusi, mutta valitettavan odotettava käänne oli EU:n päätös pidentää äänilevyjen suoja-aikaa 50:stä 70 vuoteen. On vaikea kuvitella, että oikeuksienomistajien eli käytännössä ylikansallisten levy-yhtiöiden ajama tulonsiirto olisi mennyt läpi, jos vaikuttamiskanavana olisikin toiminut saunailtojen sijaan demokraattinen päätöksenteko. Rapakon takana tällaisten tempausten kohdalla puhutaan mikkihiirilaeista, millä viitataan siihen, että kopiointimonopolien pituutta jatketaan takautuvasti aina, kun ensimmäiset Mikki Hiiri -piirretyt uhkaavat palata Disneyltä kaikkien omistamaan public domainiin. Ei mikään ihme. Jos itse voisin elellä mukavasti laakereillani toisten kauan sitten tekemien töiden tuloilla, niin kiusaus yrittää jatkaa köllöttelyä olisi melkoinen. Tämä tosin ei suinkaan ollut tekijänoikeuksien alkuperäinen tarkoitus. Tarkoitus oli ensisijaisesti valvoa vallanpitäjille mahdollisesti haitallisten materiaalien leviämistä ja myöhemmin myös edistää kulttuurin kehitystä. Mikkihiirilait eivät edistä kulttuuria vaan hidastavat, haittaavat ja enenevissä määrin jopa tuhoavat sitä.

Pitäisin herttaisen yhdentekevänä, vaikka Apple Corps saisi rahastaa Beatlesien tuotannolla maailman tappiin saakka. Uhreiksi vain jäävät Pauli Mäkikartanon ja Jussi Leinosen vähemmän tunnettujen aikalaisten sävellykset, omien ystävieni soitteluista puhumattakaan. Esimerkiksi vuonna 1957 kuolleen Hiski Salomaan levytyksiä löytyi pitkän ja hartaan etsinnän jälkeen divarista CD-levyllisen verran. Vanha kunnon anarkokapitalisti on kuitenkin sen verran tunnettu, että tekijänoikeuksien rauettua vuonna 2027 joku katsonee kaupallisesti kannattavaksi taas painattaa tai muuten levittää Vapauden kaihoa ja muita helmiä. Hänen aikalaistensa kohtalo voi olla karumpi. Pahimmassa tapauksessa vanhat äänitteet ehtivät hapertua pilalle ennen kuin arkistonhoitajat pääsevät edes aloittamaan digitointipuuhia.

Ray Bradburyn kirjarovioista kertova romaani Fahrenheit 451 loppuu toivorikkaasti. Pieni joukko vastarintaa tekeviä aktivisteja on keksinyt keinon siirtää perintöä suullisesti jälkipolville siihen asti, että sivistyksen valo pääsee taas voitolle. Aivan samalla tavalla muistinvaraisena, joskin alati muuntuvina, olivat kansanrunotkin kulkeneet sukupolvelta toiselle ennen kuin Lönnrot ja kumppanit lähtivät kirjaamaan niitä talteen. Toivottavasti näitä vaalijoita edelleen riittää.