Elvytystä vai leikkauksia? Kyllä, kiitos

seteli

Ei näin…

Nämä ovat kuulemma talousvaalit, joissa jyräävät ”kovat asiat”, siis raha, ja kaikki mitä ei arvoteta sen kautta jää vastaavasti hippien pehmoiluksi. Tähän nähden aiheesta kuitenkin puhutaan varsin hölmösti ja harhaanjohtavasti. Vaalikoneet kyselevät, pitäisikö ”sopeuttaa” vai ”elvyttää”, mikä kysymyksenä on hiukan vastaava kuin klassinen ”mitä eroa on ankalla?”

Sopeuttaminen on eufemismi leikkauksille. Se tarkoittaa pahimmillaan samansuuruisen siivun juustohöyläämistä jokaisesta menoerästä, jotta valtion menot vastaisivat tuloja. Menetelmää yritettiin viimeksi 90-luvun laman aikaan, ja sen on jälkiviisaasti katsottu syventäneen ja pidentäneen lamaa. Ensinnäkin kuluttajien käytettävissä olevat varat tippuivat, jolloin talouden oravanpyörä ei pyörinytkään. Toisekseen menot jopa lisääntyivät, vaikka tämä ei välttämättä näkynytkään saman nelivuotiskauden aikana. Näin siksi että leikkauksia tehtiin hölmöistä paikoista, jolloin esimerkiksi mielenterveyshoidossa lievien ja helposti hoidettavien ongelmien annettiin paisua paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti katsoen kestämättömiksi.

Toisaalta muodottomiksi paisuneita ja sekavia rakenteita olisi todella syytä järjestää kokonaan uusiksi. Tässä yhteydessä on tärkeää miettiä, mitkä ovat niitä yhteiskunnan perustoimintoja, joista meidän ei ainakaan pidä tinkiä, ja mitä voitaisiin vastaavasti leikata eli karsia lähes kokonaan suuremmitta vahingoitta. Omia ehdotuksiani jälkimmäiseen ryhmään olisivat esimerkiksi yritystuet, huumepoliisi ja väliportaan hallinto. Jokainen keksinee muitakin sopivia leikkauskohteita.

Elvyttäminen on vastaavasti eufemismi velkaantumiselle. Sitä kannattavat mainitsevat mielellään taloustieteilijä John Maynard Keynesin, mutta jostain syystä unohtavat hänet nousukausina, jolloin herran oppien mukaan varoja pitäisi laittaa säästöön laskukausia turvaamaan ja etenkin talouden ylikuumentumista ehkäisemään. Heidän mukaansa Suomella on liian vähän velkaa, koska olemme euromaiden mittakaavassa vasta keskikastia velkaantumisessa, emme kahdeksan pahimman kriisimaan tasalla. Erityisen kreikkamaisilta kuulostavat vihjailut, ettei julkista velkaa tarvitse maksaa ikinä takaisin. Kaksi edellistä eduskuntaa ovat kasvattaneet Suomen lainamäärää ja tehneet veronalennuksia, joiden selitettiin maksavan itsensä korkojen kanssa takaisin talouden vauhdittuessa, mutta toivottua efektiä ei näytä syntyneen.

Vaan näin.

… vaan mieluummin näin.

Taloustieteilijätkin kiistelevät toki siitä, mikä on vielä kestävä velkamäärä valtiolle. Ratkaisevaa järkevyyttä arvioidessa tulisikin olla itse käyttötarkoitus. Pidetäänkö lainoittamalla yllä nykyisiä kestämättömiä rakenteita eli onko se käytännössä tulonsiirtoa tulevilta polvilta suurille ikäluokille? Vai tehdäänkö sillä kaukokatseisia investointeja (esimerkiksi energiantuotantoon) ja perusparannuksia (esimerkiksi viemäriverkostoon), jotka hyödyttävät meitä pitkälle tulevaisuuteen ja väliaikaisesti tarjoavat myös kysyntää ruokkivia työpaikkoja? Jälkimmäiselle, todelliselle elvyttämiselle, otollinen aika voisi todella olla nyt, kun korkotasot ovat suosiolliset. Itse asiassa jopa IMF suosittelee toimimaan näin.

Syömävelka ja investoinnit edustavat siis molemmat niin kutsuttua elvyttämistä. Samoin sopeuttaminen voi sanana tarkoittaa yhtä hyvin juustohöyläystä kuin rakennemuutosta. Kummankin kritiikitön kannattaminen vaikuttaa siis harmittomimmillaan vastuuttomalta vaalipuheelta ja pahimillaan todelliset motiivit peittävältä huijaukselta. Sopivilla ehdoilla taas voisin itsekin kannattaa molempia.

Melkein yleispuolue

Kirjoitin seuraavan kommentin heti tuoreeltaan heinäkuun alussa pidetun puoluekokouksen jälkeen. Jäin kuitenkin odottamaan itse uudistetun ohjelman saamista nettiin, jotta lukijat pystyisivät tutustumaan ihan omakohtaisesti niihin kohtiin, jotka pintapuolisissa viittauksissani herättävät uteliaisuutta. Kaikkien äänestystulosten tarkastaminen, yhteensovittelu ja oikolukeminen veivätkin yllättäen aikaa enemmän kuin tyhmästi kuvittelemani pari päivää, joten tämänkin julkaisu unohtui. Nyt kun uusi puolueohjelma on kaikessa hiljaisuudessa ollut jo jonkin aikaa luettavissa, lienee sopiva hetki nostaa sitä hieman paremmin esiin.

Piraattipuolue laajensi puolueohjelmaansa toistamiseen viime viikonlopun puoluekokouksessa, tällä kertaa kenties vielä edellistä enemmän, vaikka henkinen muutos tuntuikin vaatimattomammalta. Isoa kokonaisuutta on vaikea kuvailla ilman, että päätyy joko lätisemään täysin ympäripyöreitä tai pelkästään luetteloimaan yksittäisiä kantoja. Ajattelin kuitenkin edes yrittää.

Puolueohjelmasta ei haluttu lukukelvottoman pitkää, joten se päädyttiin jakamaan yleisen tason periaatejulistukseen ja sitä konkretisoiviin alaohjelmiin, joita tässä vaiheessa on neljä. Olin itsekin tämän mallin kannalla alusta saakka, mutta nyt valmiin tekstin nähtyäni pidän mahdollisena ongelmana, että periaateohjelma koostuu käytännössä ylevistä sanoista ja lauseista, jotka ainakin teoriassa voisivat yhtä hyvin esiintyä myös suurten puolueiden jargoneissa. Erona niihin ovatkin alaohjelmat, jotka pyrkivät esimerkein osoittamaan, että periaateohjelmassa mainitut periaatteet todella ovat arvojamme eivätkä vain totuttua sanahelinää.

Alaohjelmamalli mahdollistaa ennen kaikkea käytäntöihin menemisen konkreettisesti ja toisinaan varsin seikkaperäisestikin. Usea kohta on muotoutunut suoraksi kommentaariksi johonkin ajankohtaiseen asiaan, mikä yhdessä yleisluontoisessa ohjelmassa olisi aivan liian raskasta. Tällaisia ovat ainakin NSA-vakoiluskandaali, kuntauudistus, yliopistouudistus, sähkötupakka sekä vaihtoehtovaluutat. Toiset ohjelmassa aiemminkin olleet kohdat puolestaan tarkentuivat siinä, miten tavoitteet voitaisiin käytännössä toteuttaa. Näitä ovat esimerkiksi tekijänoikeusjärjestelmän uudistaminen, kouluopetus ja perusturva.

Tulevien EU-vaalien takia ajankohtaisen Eurooppa-ohjelman lisäksi kenties eniten uutta painoarvoa sai tiedettä ja koulutusta koskeva politiikka. Tämä kohosi kevään jäsen- ja kannattajakyselyssä ylivoimaisesti toivotuimmaksi laajennusasiaksi sekä sopii muutenkin erinomaisesti piraattien tiedon ja sivistyksen merkitystä korostavaan agendaan. Yhden neljästä ohjelmasta muodostaa luonnollisesti tietoyhteiskuntapolitiikka, joka onkin itseoikeutetusti piraattiliikkeen kovinta ydintä. Sananvapauden, yksityisyydensuojan, oikeusturvan, avoimuuden tai kansanvaltaisuuden painoarvo ei ole muuttunut miksikään, mutta luvallanne keskityn tämän kirjoituksen puitteissa lähinnä uuteen tekstiin.

Tietoyhteiskuntaohjelman lisäksi myös yksilönvapauksia käsittelevää osiota voisi kuvailla poliittisesti rohkeaksi, jossain mielessä jopa uhkarohkeaksi. Sekään ei kuitenkaan niinkään sisällä uutta asiaa kuin kirjaa näkyvämmin ja tarkemmin ylös puolueessa jo aiemmin vallinneita näkemyksiä, jotka on ollut mahdollista johtaa myös edellisestä ohjelmasta. Aina hyvän elämän valtiollista määrittämistä ja ihmisten luokittelua rakastaville konservatiiveille paperi saattaa olla köhityttävää iltalukemista. Mukana on esimerkiksi kaikkien huumeiden dekriminalisaatio, armeijan vapaaehtoisuus, sukupuolen väestötietoihin kirjaamisen lopettaminen, useamman yhtäaikaisen avioliiton salliminen, oikeus hyvään kuolemaan sekä itselleni erityisen tärkeä kirkon erityisaseman purkaminen. Tässä ohjelmassa näkyy ehkä selkeimmin puolueen alhainen keski-ikä, sillä vastaavaa tekstiä voisi kuvitella syntyvän useimpien puolueiden nuorisojärjestöissä, vaikka niiden emopuolueille monikaan tavoitteista ei siinnä vielä edes horisontissa.

Euroopan unionia, hallinnon järjestämistä ja taloutta käsittelevät esitykset menivät läpi kenties vähimmällä keskustelulla. Onkin mielenkiintoista huomata, miten helposti piraatit lopulta pystyvät löytämään yhteisen sävelen asioissa, joista nahisteluun koko suurten puolueiden politiikka tuntuu keskittyvän ja joiden suhteen puolueessa on usein arvioitu olevan kestämättömän paljon hajontaa. Nämä edustavatkin meillä pikemminkin politiikan reunaehtoja kuin sen keskiössä olevia asioita; puitteiden täytyy toimia sen verran sujuvasti, että voidaan keskittyä olennaisempaan. Nyt hyväksytyissä muotoiluissa suositaan monimuotoisuutta ja halutaan mahdollistaa parhaiden ratkaisujen löytyminen sallimalla erilaiset käytännöt. Esimerkiksi kunnalliset palvelut voidaan järjestää toimivasti hyvinkin monilla tavoilla, ja pääasia on että kuntalaiset itse saavat valita heille sopivimman. Samoin Euroopan tasolla yhteistyön kriittinen kehittäminen on nähdäksemme tarpeen, mutta samalla täytyy jättää eri maille tila kokeilla erilaisia, juuri niiden oloihin istuvia käytäntöjä.

En kutsuisi Piraattipuolueen talouskantoja maltillisiksi, mutta vasemmisto-oikeistojanalle ne eivät edelleenkään oikein istu. Perinteisestä vasemmistosta ne erottaa esimerkiksi työehtosopimusten yleissitovuudesta luopuminen (kunhan perustulo saadaan ensin voimaan), julkisen velanoton rajoittaminen ja yritysverotuksen yksinkertaistaminen. Perinteisestä oikeistosta poikkeavia kantoja taas edustavat esimerkiksi Euroopan vakausmekanismin rajoittaminen, yritystukien vastustaminen ja loputtomien työharjoittelukierteiden rahoittamisen lopettaminen. Molemmista ne erottaa ihmiskäsitys, jossa kansalaisia ei nähdä sen paremmin laiskoina kepitettävinä kuin holhottavina kohteina, vaan aktiivisina toimijoina, joita kannattaa auttaa itse rakentamaan elämäänsä itselleen ja yhteisöilleen parhaisiin suuntiin, ei estää sitä.

Yleisesti ottaen ohjelma pyrkii kustannusneutraaliuteen ja keskittyy julkissektorin ideaalikoon määrittämisen sijaan järjestämään varsinaisia rakenteita nykymaailmaan istuvammin ja yksinkertaisemmin. Sivutuotteena saattaa toki syntyä myös säästöjä tehostuvan hallinnon, vähentyvien mielenterveysongelmien tai lisääntyvien verotulojen kautta. Ohjelma ei kuitenkaan suoraan ota kantaa siihen, pitäisikö mahdollisten irtorahojen näkyä mieluummin verojen alenemisena vai parempina palveluina, mikä toki olisikin aikamoista perä edellä puuhun kapuamista niin kauan, kuin moisia rahoja ei valtion kassassa loju. Huomattavaa on, että jäsenistö karsi hallituksen esityksestä varsin määrätietoisesti tällaiset kohdat, joissa edes epäsuorasti esitettiin lisää määrärahojen käyttöä. Pihin kirstunvartijapolitiikan takia ottaisinkin esimerkiksi talousministeriksi huomattavasti kernaammin piraatin kuin vanhanaikaisemman eturyhmäpolitiikan edustajan.

Malli, jossa jäsenistö suoraan päättää ohjelmasta ja jossa hallituksen esitys toimii lähinnä vapaasti muuteltavana luonnostekstinä, edustaa Suomen puoluekentällä poikkeuksellista demokratiaa. Näin suuren laajennoksen kasaaminen oli sen takia prosessina raskas ja vaati lähes parisataa äänestystä, mutta lopputulos on ehdottomasti vaivan arvoinen. Ohjelman kehittäminen varmasti jatkuu tulevissa puoluekokouksissa, joskaan tämän mittaluokan rumbaa ei toivottavasti tarvitse enää ottaa uusiksi. Vaikka esimerkiksi talous- kunta ja perusturvaohjelma muodostaa sinänsä loogisen kokonaisuuden, siitä olisi mahdollista irrottaa vielä erikseen talous- ja yrittäjäpoliittinen ohjelma. Henkilökohtaisesti näkisin mielelläni puolueelle vielä jonain päivänä syntyvän myös energia- ja ympäristöpoliittisen ohjelman, sillä tieteeseen ja teknologiaan uskovilla piraateilla voisi olla aiheesta huomattavasti tärkeämpääkin sanottavaa kuin hirttäytyminen yksisilmäisesti ydinvoiman puolelle tai sitä vastaan, mihin keskustelu viime vuosina tuntuu valitettavasti jämähtäneen.

Parista asiasta olisin toivonut äänestyksessä voittaneen toisenlaisen muotoilun, ja parissa muussa parempaakaan ei noussut tarjolle. Hämmentävää kyllä, ohjelmassa ei kuitenkaan toisenkaan laajennuksen jälkeen ole yhtään varsinaista asiaa, joita henkilökohtaisesti en voisi hyväksyä, vaikka olen koko ajan ollut varautunut siihen, että sellaisiakin ison lössin kompromisseissa saattaa vielä esiintyä. Tämä tietysti tekee piraateista minulle aivan poikkeuksellisen puolueen mihin tahansa muuhun verrattuna. Se edustaa arvojani kokonaisvaltaisesti, ei vain yhden tai kahden asian suhteen.