Elvytystä vai leikkauksia? Kyllä, kiitos

seteli

Ei näin…

Nämä ovat kuulemma talousvaalit, joissa jyräävät ”kovat asiat”, siis raha, ja kaikki mitä ei arvoteta sen kautta jää vastaavasti hippien pehmoiluksi. Tähän nähden aiheesta kuitenkin puhutaan varsin hölmösti ja harhaanjohtavasti. Vaalikoneet kyselevät, pitäisikö ”sopeuttaa” vai ”elvyttää”, mikä kysymyksenä on hiukan vastaava kuin klassinen ”mitä eroa on ankalla?”

Sopeuttaminen on eufemismi leikkauksille. Se tarkoittaa pahimmillaan samansuuruisen siivun juustohöyläämistä jokaisesta menoerästä, jotta valtion menot vastaisivat tuloja. Menetelmää yritettiin viimeksi 90-luvun laman aikaan, ja sen on jälkiviisaasti katsottu syventäneen ja pidentäneen lamaa. Ensinnäkin kuluttajien käytettävissä olevat varat tippuivat, jolloin talouden oravanpyörä ei pyörinytkään. Toisekseen menot jopa lisääntyivät, vaikka tämä ei välttämättä näkynytkään saman nelivuotiskauden aikana. Näin siksi että leikkauksia tehtiin hölmöistä paikoista, jolloin esimerkiksi mielenterveyshoidossa lievien ja helposti hoidettavien ongelmien annettiin paisua paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti katsoen kestämättömiksi.

Toisaalta muodottomiksi paisuneita ja sekavia rakenteita olisi todella syytä järjestää kokonaan uusiksi. Tässä yhteydessä on tärkeää miettiä, mitkä ovat niitä yhteiskunnan perustoimintoja, joista meidän ei ainakaan pidä tinkiä, ja mitä voitaisiin vastaavasti leikata eli karsia lähes kokonaan suuremmitta vahingoitta. Omia ehdotuksiani jälkimmäiseen ryhmään olisivat esimerkiksi yritystuet, huumepoliisi ja väliportaan hallinto. Jokainen keksinee muitakin sopivia leikkauskohteita.

Elvyttäminen on vastaavasti eufemismi velkaantumiselle. Sitä kannattavat mainitsevat mielellään taloustieteilijä John Maynard Keynesin, mutta jostain syystä unohtavat hänet nousukausina, jolloin herran oppien mukaan varoja pitäisi laittaa säästöön laskukausia turvaamaan ja etenkin talouden ylikuumentumista ehkäisemään. Heidän mukaansa Suomella on liian vähän velkaa, koska olemme euromaiden mittakaavassa vasta keskikastia velkaantumisessa, emme kahdeksan pahimman kriisimaan tasalla. Erityisen kreikkamaisilta kuulostavat vihjailut, ettei julkista velkaa tarvitse maksaa ikinä takaisin. Kaksi edellistä eduskuntaa ovat kasvattaneet Suomen lainamäärää ja tehneet veronalennuksia, joiden selitettiin maksavan itsensä korkojen kanssa takaisin talouden vauhdittuessa, mutta toivottua efektiä ei näytä syntyneen.

Vaan näin.

… vaan mieluummin näin.

Taloustieteilijätkin kiistelevät toki siitä, mikä on vielä kestävä velkamäärä valtiolle. Ratkaisevaa järkevyyttä arvioidessa tulisikin olla itse käyttötarkoitus. Pidetäänkö lainoittamalla yllä nykyisiä kestämättömiä rakenteita eli onko se käytännössä tulonsiirtoa tulevilta polvilta suurille ikäluokille? Vai tehdäänkö sillä kaukokatseisia investointeja (esimerkiksi energiantuotantoon) ja perusparannuksia (esimerkiksi viemäriverkostoon), jotka hyödyttävät meitä pitkälle tulevaisuuteen ja väliaikaisesti tarjoavat myös kysyntää ruokkivia työpaikkoja? Jälkimmäiselle, todelliselle elvyttämiselle, otollinen aika voisi todella olla nyt, kun korkotasot ovat suosiolliset. Itse asiassa jopa IMF suosittelee toimimaan näin.

Syömävelka ja investoinnit edustavat siis molemmat niin kutsuttua elvyttämistä. Samoin sopeuttaminen voi sanana tarkoittaa yhtä hyvin juustohöyläystä kuin rakennemuutosta. Kummankin kritiikitön kannattaminen vaikuttaa siis harmittomimmillaan vastuuttomalta vaalipuheelta ja pahimillaan todelliset motiivit peittävältä huijaukselta. Sopivilla ehdoilla taas voisin itsekin kannattaa molempia.

Yhteisöllisyys on kuollut, kauan eläköön yhteisöllisyys!

Pari blogausta takaperin spreijailin dystopioita. Tätähän politiikka useimmiten on: uhkakuvia ja niiden torjumista. Valitettavasti siihen se useimmiten myös jää. Tulevaisuus näyttäytyy ainoastaan rappiona nykyisestä tai pahimmillaan jo menetetystä onnelasta. Suuret sukupolvet motivoivat ponnistelunsa sillä, että heidän lapsensa saisivat kasvaa paremmassa maailmassa kuin he itse, mutta nuo lapset ovat jääneet vailla edessä kajastelevaa toivon horisonttia tai tarkoitusta elämälle, minkä voisi väittää näkyvän laajalle levittäytyneessä pahoinvoinnissa ja masennuksen muuttumisessa kansantaudiksi.

Paremman tulevaisuuden tavoittelijoita kuten transhumanisteja ja zeitgeistilaisia on muodikasta tölviä osoituksena omasta henkisestä ylemmyydestä. Toisten tekemisten alas ampuminen on aina helpompaa kuin tehdä itse paremmin. Näillä liikkeillä on kuitenkin edes yritystä kuvitella edistystä ja keinoja siihen silkan kaikenkattavan kyynisyyden tai tuhon odottelun sijaan. Vaikka esimerkiksi kärsimyksen poistamista maailmasta pitäisi miten naurettavana ajatuksena tahansa, siihen pyrkimisen luulisi olevan kaikille itsestäänselvyys. Tärkeitä eivät ole niinkään lukkoonlyödyt päämäärät kuin suunnat.

Lokaamisen ja pelkäämisen keskellä on välillä hyvä muistaa, että ihmiskunta elää parhaillaan koko tähänastisen historiansa upeinta aikaa. Immateriaalisten hyödykkeiden eli ajatusten ja informaation suhteen on jo käytännössä ohitettu niukkuuden aika, mikä on mahdollistanut tieteen ennen näkemättömän nopean kehityksen ja vakiintuneelle vallalle vaarallisten ruohonjuuriliikkeiden nousun.

Oma utopiani liittyy ennen kaikkea uudenlaisen yhteisöllisyyden muovautumiseen ja sen seurauksiin. Vanhan ajan kyläyhteisö oli toki tuki ja turva, mutta myös pahimmillaan henkisen väkivallan tyyssija. Ihmiset elivät toisiinsa sidottuina olosuhteiden pakosta, halusivat tai eivät. Teollistuminen ja sosiaaliturva purkivat tämän pakotteen, mutta jättivät jäljelle postmodernin tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteen. Vaikka ihmiset eivät ole muurahaisia, joissa yksilönä voidaan kunnolla pitää vasta pesää eikä yksittäistä työläistä, myös oma lajimme on pohjimmiltaan laumaeläin ja tarvitsemme siksi tunnetta, että tekemisemme merkitsevät jotain itseämme suuremmassa mittakaavassa. Pakkoyhteisöllisyydestä ollaankin siirtymässä eteenpäin, vapaiden yksilöiden yhteisöllisyyteen. Siinä ihmiset työskentelevät kollektiivisten päämäärien eteen ja turvaavat toisiinsa siksi että tahtovat, eivät siksi että realistisia vaihtoehtoja ei nyt vain löydy. Myös kyläyhteisöjä on edelleen olemassa, mutta niistä on helppo muuttaa pois, jos yhteisö ei hyväksy jäsentään sellaisena kuin hän on. Tämä toivottavasti kannustaa tekemään talkootöitä ilmapiirin eteen ja kohtelemaan toisia kunnioittavasti.

Vapaaehtoisuudesta seuraa, että uusi yhteisöllisyys on luonteeltaan hajautettua eikä keskusjohtoista. Sitä kuvaa hierarkkista kaaviota täsmällisemmin verkko, jossa yksilöitä edustavat solmukohdat. Niin kutsuttu peer to peer eli vertaiselta vertaiselle -malli näkyy kaikilla elämänalueilla. Linuxista ja avoimista ohjelmistoista tutut periaatteet ovat leviämässä ohjelmistoista myös fyysisen teknologian puolelle. Uudenlaiset uskonnollisuuden muodot painottavat harjoittajiensa henkilökohtaista kokemusta pyhien kirjojen tai uskonnollisten auktoriteettihahmojen asemesta. Kulttuurin saralla syntyy enenevässä määrin instituutioista vapaita yhteisluomuksia, jonka osaltaan mahdollistavat perinteisen tekijänoikeusajattelun ongelmat kiertävät lisenssit. Yritysmaailmassa avoimuus ruokkii kasvuyrityksiä ja harvojen suurten lisäksi yhä ennemmän ketteriin PK-yrityksiin nojaavaa taloutta. Rahoituksessa kasvavia trendejä ovat mikrolainat ja fanirahoitus.

Avoin vertaisorganistoituminen johtaa yleensä parempiin lopputuloksiin kuin keskusjohtoiset ja suljetut mallit, koska ideat kilpailevat keskenään eikä niiden tarvitse selvitä hierarkian huipulle tullakseen toteutetuiksi. Erään teorian mukaan Eurooppa valloitti muun maailman siksi, että täällä maantiede esti liian laajojen valtakuntien syntymisen, minkä johdosta innovaatiot, jotka eivät saaneet tuulta alleen yhdessä valtakunnassa pääsivät kuitenkin jalostumaan muualla. Esimerkiksi Kolumbus ehti kiertää useita hoveja ennen kuin lopulta Espanja suostui rahoittamaan hänen löytöretkensä. Kaikkien solmujen ideat ovat myös samalla lähtöviivalla, joten niiden kaikkien yhteen laskettava parviäly pääsee kumuloitumaan joksikin monin verroin merkittävämmäksi kuin mitä valistuneinkaan itsevaltias yksin voisi saavuttaa. Jos Wikipediasta on kymmenessä vuodessa kehittynyt luotettavampi ja kattavampi kuin parhaimpienkaan yksittäisten asiantuntijoiden kokoama perinteinen tietosanakirja, kannattaa miettiä miltä se näyttää sadan vuoden päästä. Asiassa ei pitäisi olla mitään yllättävää. Tämähän on juuri se tapa, jolla koko länsimaisen sivistyksen kivijalka, tiede, on koko historiansa ajan toiminut.

Uusi yhteisöllisyys ei rajoitu kuitenkaan yksin tuotantoon ja aatteisiin. Pari-kolmekymppiset vaikuttavat oivaltaneen, että yksin asuminen ja ydinperhe eivät ole ainoita vaihtoehtoja. Erilaiset yhteisöllisen asumisen ratkaisut ovat jälleen yleistyneet muunakin kuin väliaikaisratkaisuina taloudellisen pakon edessä. Yhteiskunta ei valitettavasti tue vapaaehtoista yhteisasumista, vaikka tästä olisi monia etuja mielenterveysvaikutuksista ympäristöystävällisyyteen. Esimerkiksi Kela näyttää arpovan taikurinhatusta päätöksiä siitä, ketkä kommuunin jäsenistä ovatkin vuoden yhteiselon jälkeen yhtäkkiä pariskuntia. Perustulo poistaisi tämänkin ongelman, sillä siinä omat tulot eivät enää olisi riippuvaisia puolison tuloista, eikä ihmisten henkilökohtaisia elämänvalintoja olisi tarpeen kytätä ja kyseenalaistaa.

Olemme päässeet mukaan todistamaan suurten muutosten maailmanaikaa. Deterministinen kohtalonusko näkee historian tapahtumat vääjäämättöminä seurauksina esimerkiksi uuden teknologian synnystä, aivan kuin teknologia olisi jokin omalakinen elämänalue. Kuitenkin mikä vain on mahdollista, jos päätämme siihen tosissamme panostaa ja vältämme tuhoamasta planeettaamme sitä ennen. Tulevaisuudentutkija Olli Hietasta lainatakseni, tärkeintä on miettiä, mikä on paras mahdollinen kuviteltavissa oleva tulevaisuus. Sen jälkeen voimme miettiä, miten sitä realistisimmin voisi lähestyä. Ennusteet ovat työkalu, mutta tulevaisuus jatkuvaa valintaa.

Kiitoksia Jarmo Puskalalle innostavista tulevaisuuskeskusteluista, joissa iso osa näistä(kin) ajatuksista on muotoutunut.

Turvallisuus ja miten se kadotetaan

Kehitys naapurimaassa. Lähde: Piraattiliitto.org Harkitsin avautuvani tästä aiheesta ensin Oslon verilöylyn jälkimainingeissa ja viimeksi itsenäisyyspäivän kunniaksi, mutta ajatukset jäivät muiden kiireiden jalkoihin. Tänään siihen sysäsi ensimmäisen Piraattipuolueen perustajana tunnettu Rick Falkvinge, joka blogauksessaan kertaa niitä samaisia pelkoja, joiden takia itsekin pohjimmiltani olen lähtenyt mukaan politiikkaan. Tekstiin on ehtinyt reagoida jo myös puoluetoverini Lilja Tamminen. Kyseessä on aihe, josta on vaikeaa ylipäätään puhua leimautumatta hörhöksi ja salaliittoteoreetikoksi. Pahimmat skenaariot voi kuitenkin välttää ainoastaan tunnustamalla ne mahdollisiksi.

Pelko on epäilyksen, syyllisyyden ja häpeän ohella yksi kammottavimmista tavoista haaskata psyykkistä energiaa. Niille kaikille on sijansa varmistamassa, että puitteet luovaan ja mielekkääseen tekemiseen ovat jatkossakin kunnossa, mutta jos niihin jää rypemään, katoavat nuo puitteet varmasti.

Huomaan kuitenkin itsekin pelkääväni turvallisuuteni puolesta. Ei, en edelleenkään pälyile juna-asemalla ympärilleni sekopäisten ammuskelijoiden varalta. En ole vähääkään huolissani pimeän puiston läpi kulkemisesta. En pidä yhtään todennäköisempänä edes sitä vaihtoehtoa, että kuolen jonkun uskonsoturin hyökätessä piraattien puoluekokoukseen. En siltikään, vaikka sain vihaista huutelua osakseni ensi kertaa vuosiin seistyäni vasta kaksi tuntia eduskuntavaalien aikaan piraattien vaalikopilla kahvia keittämässä.

Puhun nyt jostain paljon perustavammasta turvallisuudesta kuin yksittäisten vatipäiden päähänpistoista. Sellaisia on ollut aina ja tulee olemaan vastakin. Sellaisia ei voi ehkäistä oikein enempää kuin varmistamalla siedettävä inhimillisyyden taso yhteiskunnassa. Joka tosissaan haluaa tappaa kanssaihmisiään itsestään välittämättä, löytää kyllä aina siihen keinot, vaikka maanviljelijöiden lannotteidensaannista tehtäisiin miten hankalaa tahansa. Turvallisuudentunnettani eivät näin ollen paranna valvontakamerat tai sormenjälkirekisterit, pikemminkin päin vastoin.

Pelkään paljon laajempaa väkivaltaa. Länsimaat ovat viime vuosina näyttäneet askel kerrallaan unohtavan perusarvonsa ja ajautuvan flirttailemaan yhä syvemmin totalitarismin kanssa. Saattaa tulla yllätyksenä, mutta fasismiin ei siirrytä päivässä. Niin tyhmää diktaattoria ei olekaan, joka aloittaisi sananvapauden tuhoamisen sen ydinalueilta. Kun sensuuri saapuu Suomeen, se on pukeutunut lähikauppiaaksi ja kantaa lasta sylissään. En tietenkään ajattele, että jatkuva kansalaisoikeuksien murentaminen sekä demokratian ja pragmatismin kadottaminen päätöksenteosta olisivat suunnitelmallisia. Olemme kuitenkin kasvavassa määrin lähestymässä pistettä, jossa pahantahtoisen tahon päästessä valtaan massojen hallinta ja väärinajattelijoiden hiljentäminen käy näppärämmin kuin Kiinassa konsanaan. Jos ihmiset eivät enää usko pystyvänsä vaikuttamaan laillista reittiä ja näyttää olevan sama mitkä puolueet eduskunnassa möllöttävät, alkaa seurata väistämättä myös väkivaltaisia kapinoita, mikä yleensä johtaa niiden vielä väkivaltaisempaan tukahduttamiseen.

Vajaat sata vuotta rauhan aikaa vaikuttaa saaneen ihmiset unohtamaan arvostaa historiallisesti suoranaisen utopistista tilannettaan. Kenties Suomessakin ovat asiat olleet liian pitkään hyvin, kun edes kaikki toimittajat eivät tunnu ymmärtävän sananvapauden perusteita. Ihmisoikeustilanteen kiristyessä toimittajan ammatti käy kuitenkin hetkessä yhdeksi vaarallisimmista. Ironista kyllä, suurin vastustus kehitykselle näyttää tällä hetkellä löytyvän Saksasta. Tämä osaltaan selittänee, miksi piraatit ovat nousemassa siellä merkittäväksi poliittiseksi voimaksi.

Yhdysvaltain perustajiin lukeutuva Thomas Jefferson uskoi parinkymmenen vuoden välein tapahtuvan vallankumouksen välttämättömäksi vapauden jatkumiselle, koska näki miten hyvän järjestelmän tahansa roskaantuvan ja korruptoituvan väistämättä nopealla tahdilla. Maahan luotiin laaja aseidenkanto-oikeus, jotta kansalaisilla olisi aito mahdollisuus nousta kapinaan johtajiaan vastaan. Tätä taustaa vasten on entistäkin surullisempaa nähdä, mitä noille perustamisaikojen ihanteille on käytännössä tapahtunut. Joku voisi jopa pitää oireellisena, miten meilläkin vallanpitäjät pyrkivät suojaamaan itseään kansaansa vastaan sensuurilla, yhä kehittyneemmillä seurantajärjestelmillä ja aselakien tiukennuksilla. Vaikka ihailenkin Yhdysvaltojen perustajien arvoja, toivon heidän olleen tässä asiassa väärässä. Joko niin, että järjestelmää voi korjata ilman radikaaleja kansannousujakin tai jos niitä tarvitaan, saamme ne hoidettua rauhanomaisesti.

Suomessakin on yhä enemmän porukoita, jotka katsovat parhaimmaksi opetella eräselviytymistaitoja, aseellista vastarintaa ja omavaraistaloutta. Usko järjestelmän romahduksen aiheuttavaan syyhyn vain vaihtelee. Totalitarismin etenemisen lisäksi yhteiskuntamalliamme pyörittävän resurssin nopea hupeneminen, väestöräjähdys, talousjärjestelmän mureneminen ja viime vuoden kansannousujen eteneminen jo kohti Euroopankin laitamia ovat kaikki asioita, joiden edessä olisi silkkaa idiotismia tunkea sormia korviin ja huutaa laalaalaata. Jotta ennusteet eivät muuttuisi itseään toteuttaviksi, täytyy painoa kuitenkin kohdistaa myös myönteisten kehityskulkujen vahvistamiseen. Maailma muuttuu parhaillaan niin monella tavalla upeisiin suuntiin, että olisi sääli hukata edellytykset jatkolle.

Kulttuurin kulta-aika vai unohduksen syöveri?

Tulevaisuuden historiantutkijat ansaitsevat kaiken säälimme. Heille jää vain vähän todisteita kulttuuristamme ja siitä, mitä se ehkä on sisältänyt. Vaikka moraalinvartijat pelottelevat sillä, että mitään internetiin laitettuja kuvia tai tekstejä ei saa enää koskaan pois julkisuudesta, on totuus itse asiassa päinvastainen: kaikella todennäköisyydellä ne katoavat bittiavaruuteen. Käytännössä kaikki ihmiset meidän yhteiskunnassamme pystyvät tallentamaan elämäänsä sanoin, kuvin ja äänin, mutta tallenteista ei jää jälkipolville muistoja. Politiikkojen kirjeenvaihto jää heidän kuoltuaan sähköpostin uumeniin. Kokonaisen alakulttuurin dokumentointi voi tuhoutua yhden läppärin kovalevyn mukana. Uutisia voidaan muokata jälkikäteen vaikuttamaan objektiivisemmilta, olettaen että ne ylipäätään pysyvät luettavissa kuukautta pidempään.

Perinteisesti Suomen valtio on kunnostautunut kulttuurin arkistoijana ja vaalijana. Meillä on esimerkiksi käytössämme maailman laajin kansanrunouden kokoelma, johon nykytekniikan ansiosta voi vieläpä kuka tahansa tehdä helppoja nettihakuja. Ylipäätään nykyinen tekniikka mahdollistaisi ennen näkemättömän kulttuurin ja tiedon saatavuuden ja kehityksen. Tietoyhteiskunnassa säilömistehtävä alkaa vain olla museoviranomaisten ja folkloristien resursseilla pilviin ulottuva kivimuuri. Muun muassa sellainen riippumaton taho kuin Internet Archive tekeekin tässä suhteessa äärimmäisen tärkeää työtä. Ja vaikka Googlen valta alkaa olla turhankin kaikenkattavaa, yhtiölle täytyy kuitenkin nostaa hattua tiedon digitoimisesta ja vapaasti saataville asettamisesta esimerkiksi suurprojekti Google Booksin muodossa. Tämä on juuri sitä toimintaa, mitä kirjastot ennen hoitivat.

Jälleen uusi, mutta valitettavan odotettava käänne oli EU:n päätös pidentää äänilevyjen suoja-aikaa 50:stä 70 vuoteen. On vaikea kuvitella, että oikeuksienomistajien eli käytännössä ylikansallisten levy-yhtiöiden ajama tulonsiirto olisi mennyt läpi, jos vaikuttamiskanavana olisikin toiminut saunailtojen sijaan demokraattinen päätöksenteko. Rapakon takana tällaisten tempausten kohdalla puhutaan mikkihiirilaeista, millä viitataan siihen, että kopiointimonopolien pituutta jatketaan takautuvasti aina, kun ensimmäiset Mikki Hiiri -piirretyt uhkaavat palata Disneyltä kaikkien omistamaan public domainiin. Ei mikään ihme. Jos itse voisin elellä mukavasti laakereillani toisten kauan sitten tekemien töiden tuloilla, niin kiusaus yrittää jatkaa köllöttelyä olisi melkoinen. Tämä tosin ei suinkaan ollut tekijänoikeuksien alkuperäinen tarkoitus. Tarkoitus oli ensisijaisesti valvoa vallanpitäjille mahdollisesti haitallisten materiaalien leviämistä ja myöhemmin myös edistää kulttuurin kehitystä. Mikkihiirilait eivät edistä kulttuuria vaan hidastavat, haittaavat ja enenevissä määrin jopa tuhoavat sitä.

Pitäisin herttaisen yhdentekevänä, vaikka Apple Corps saisi rahastaa Beatlesien tuotannolla maailman tappiin saakka. Uhreiksi vain jäävät Pauli Mäkikartanon ja Jussi Leinosen vähemmän tunnettujen aikalaisten sävellykset, omien ystävieni soitteluista puhumattakaan. Esimerkiksi vuonna 1957 kuolleen Hiski Salomaan levytyksiä löytyi pitkän ja hartaan etsinnän jälkeen divarista CD-levyllisen verran. Vanha kunnon anarkokapitalisti on kuitenkin sen verran tunnettu, että tekijänoikeuksien rauettua vuonna 2027 joku katsonee kaupallisesti kannattavaksi taas painattaa tai muuten levittää Vapauden kaihoa ja muita helmiä. Hänen aikalaistensa kohtalo voi olla karumpi. Pahimmassa tapauksessa vanhat äänitteet ehtivät hapertua pilalle ennen kuin arkistonhoitajat pääsevät edes aloittamaan digitointipuuhia.

Ray Bradburyn kirjarovioista kertova romaani Fahrenheit 451 loppuu toivorikkaasti. Pieni joukko vastarintaa tekeviä aktivisteja on keksinyt keinon siirtää perintöä suullisesti jälkipolville siihen asti, että sivistyksen valo pääsee taas voitolle. Aivan samalla tavalla muistinvaraisena, joskin alati muuntuvina, olivat kansanrunotkin kulkeneet sukupolvelta toiselle ennen kuin Lönnrot ja kumppanit lähtivät kirjaamaan niitä talteen. Toivottavasti näitä vaalijoita edelleen riittää.