Toisilla on enemmän uskonnonvapautta kuin kolmansilla

Väistyin vastikään Pakanaverkko ry:n tiedottajan paikalta. Kahden vuoden ajan ehdinkin tuntea päässeeni aitiopaikalle seuraamaan ja yrittämään edistää pakanauskontojen harjoittajien asemaa sekä uskonnollista tasa-arvoa Suomessa. Eri kirjoituksissa olemme kollektiivisesti ottaneet kantaa moniin yksittäisiin aiheisiin kouluopetuksesta vihkimisoikeuksiin. Nyt kun voin astua askeleen taaemmas, ajattelin pohtia uskonnonvapauden tolaa yleisemmällä tasolla.

Vakaumukset voi Suomessa jakaa karkeasti ottaen kolmeen kategoriaan:

  1. Valtionuskonto, toisin sanoen evankelisluterilainen ja ortodoksinen kirkko
  2. Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan aseman saaneet uskonnot
  3. Muut, muun muassa kaikki pakanauskonnot ja uskonnottomuus

Uskonnonvapautta toisaalta on kahta lajia. Positiivinen uskonnonvapaus käsittää oikeuden uskoa mihin tahtoo ja harjoittaa uskoaan, kunhan siitä ei ole haittaa muille. Tämä toteutuukin meillä varsin hyvin. Ketään ei Suomessa kivitetä siksi, että tämä uskoo ”väärin”. Kakkos- ja kolmosryhmän vakaumuksille poikkeuksia ovat lähinnä ahdasmielisemmät pienet paikkakunnat sekä sellaiset uskonnot, joita kohtaan ulkopuoliset tuntevat syystä tai syyttä epäluuloja. Lain ja oikeuskäytöntöjen tasolla ongelmaa ei ole, vaan tilannetta voidaan parantaa lähinnä valistuksella ja yleisellä ihmisten keskinäisen kunnioituksen ilmapiirillä. Esimerkiksi kolmosryhmään kuuluvat suomenuskoiset saavat vapaasti harjoittaa uskonnollisia menojaan, vaikka uskonnollisen yhdyskunnan asemaa ei vielä ole.

Negatiivinen uskonnonvapaus puolestaan tarkoittaa suojaa toisten harjoittamalta pakkouskonnollisuudelta, joka äärimuodoissaan on eräs kokonaisvaltaisimpia henkisen väkivallan muotoja. Tämä toteutuukin astetta heikommin. Ykkösryhmän elämää haittaavat lähinnä fanaattiset käännyttäjät, jotka tunkevat iholle kaduilla tai jopa kotiovilla. Kolmosryhmän edustajilla suoja kokonaisuudessaan on heikko, sillä uskonnoiksi lain edessä lukeutuu ainoastaan uskonnollisen yhdyskunnan aseman saaneiden yhteisöjen uskonto. Pienten, uusien tai opetusministeriön lautakunnan silmissä epäilyttävien uskontojen harjoittajilla rekisteröitymiseen ei ole edes mahdollisuutta.

Käytännössä ihmiset jakautuvat lain silmissä eri luokan kansalaisiin vakaumuksensa perusteella, sen sijaan että vakaumus tulkittaisiin henkilökohtaisen elämän piiriin kuuluvaksi asiaksi. Huolestuttavin tilanne on alaikäisten kohdalla, sillä heidän uskonnokseen tulkitaan useimmiten vanhempien valitsema uskonto. Alle 18-vuotias ei voi erota uskonnollisesta yhdyskunnasta tai liittyä sellaiseen ilman vanhempien lupaa. Näin esimerkiksi koulun luterilaisen uskonnon tunnilla vain osa oppilaista tosiasiassa kokee olevansa luterilaisia ja sekaan mahtuu monien muiden uskontojen edustajia buddhalaisista kaaosmaageihin sekä tyypillisesti runsaasti uskonnottomia.

Sosiaalisen vaalikoneen vastausjakaumien perusteella piraattiehdokkaat erottuivat uskonnonvapauteen liittyvissä kysymyksissä selvästi edukseen, Muutos2011:n ehdokkaiden ohella. Piraatti-ideologian olennainen osa onkin, että ihmisiä pitäisi kunnioittaa yksilöinä, ei kohdella heitä milloin minkäkin ryhmän edustajina. Tasa-arvoinen vapaus ja kunnioitus toisivat kuitenkin loppupeleissä selvää hyötyä meille kaikille, niin uskonnottomille, muslimeille kuin luterilaisillekin.

Marraskuussa periaate kirjattiin auki myös uuteen puolueohjelmaan:

”Lainsäädännön tehtäviin ei kuulu eriarvoistaa kansalaisia, vaan kaikkien tulee olla yhdenvertaisia lain edessä. Tällä hetkellä näin ei ole, vaan ihmisiä eriarvoistetaan perustuen ryhmiin, joihin hänet katsotaan kuuluvaksi. Näitä ryhmiä ovat esimerkiksi sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen ja vakaumus. Kansalaisten yhdenvertaisuus voidaan toteuttaa mielekkäästi poistamalla ihmisten lainsäädännöllinen jaottelu.”

Yksityiskohtaisemmin ohjelmassa puututaan vielä koulujen uskonnonopetukseen:

”Uskonto erillisenä oppiaineena ei kuulu nykyaikaiseen opetukseen, vaan kaikkien merkittävien uskontojen kulttuuritaustaa tulee opettaa muiden oppiaineiden tunneilla. Opetuksen tulee olla yhteistä opiskelijan uskontokunnasta riippumatta.”

Monitasoinen malli toimi ehkä siinä yhteiskunnassa, jossa koko kansa kuului valtionkirkkoon. Maailma on kuitenkin muuttunut. Institutionalisoitunut uskonnollisuus näyttää menettävän tenhoaan, mutta uudenlaiset, henkilökohtaista kokemusta painottavat ja vertaisorganisoituvat vakaumukset ovat nousseet sitä mukaa, kun tiedonsaanti niistä on helpottunut. Uskonto on notkea ja usein elämäntilanteesta riippuvainen asia. Edes uskonnottomuus ei ole mikään yhtenäinen paketti, vaan perusteita sille löytyy yhtä monenlaisia kuin löytyy uskonnottomia. Helpointa olisikin, jos vakaumukset asettuisivat jo lähtökohtaisesti samalle viivalle. Lain ei tarvitsisi kohdella niitä eri tavalla kuin muita ideologioita saati erotella kansalaisiaan niiden perusteella. Parasta olisi, jos koko porrasmalli poistettaisiin ja kaikkien uskontojen harjoittajat organisoituisivat vastedes samoin kuin mitkä tahansa yhdistykset ja järjestöt. Tällöin evankelisluterilainen kirkkokin pääsisi päättämään itse omista asioistaan, ilman ulkopuolelta tulevia paineita.

Ensimmäinen ja kenties tärkein askel tähän suuntaan olisi SDP:n kansanedustaja Eeva-Johanna Elorannan juuri jättämä toimenpidealoite hallitukselle.