Yhteisöllisyys on kuollut, kauan eläköön yhteisöllisyys!

Pari blogausta takaperin spreijailin dystopioita. Tätähän politiikka useimmiten on: uhkakuvia ja niiden torjumista. Valitettavasti siihen se useimmiten myös jää. Tulevaisuus näyttäytyy ainoastaan rappiona nykyisestä tai pahimmillaan jo menetetystä onnelasta. Suuret sukupolvet motivoivat ponnistelunsa sillä, että heidän lapsensa saisivat kasvaa paremmassa maailmassa kuin he itse, mutta nuo lapset ovat jääneet vailla edessä kajastelevaa toivon horisonttia tai tarkoitusta elämälle, minkä voisi väittää näkyvän laajalle levittäytyneessä pahoinvoinnissa ja masennuksen muuttumisessa kansantaudiksi.

Paremman tulevaisuuden tavoittelijoita kuten transhumanisteja ja zeitgeistilaisia on muodikasta tölviä osoituksena omasta henkisestä ylemmyydestä. Toisten tekemisten alas ampuminen on aina helpompaa kuin tehdä itse paremmin. Näillä liikkeillä on kuitenkin edes yritystä kuvitella edistystä ja keinoja siihen silkan kaikenkattavan kyynisyyden tai tuhon odottelun sijaan. Vaikka esimerkiksi kärsimyksen poistamista maailmasta pitäisi miten naurettavana ajatuksena tahansa, siihen pyrkimisen luulisi olevan kaikille itsestäänselvyys. Tärkeitä eivät ole niinkään lukkoonlyödyt päämäärät kuin suunnat.

Lokaamisen ja pelkäämisen keskellä on välillä hyvä muistaa, että ihmiskunta elää parhaillaan koko tähänastisen historiansa upeinta aikaa. Immateriaalisten hyödykkeiden eli ajatusten ja informaation suhteen on jo käytännössä ohitettu niukkuuden aika, mikä on mahdollistanut tieteen ennen näkemättömän nopean kehityksen ja vakiintuneelle vallalle vaarallisten ruohonjuuriliikkeiden nousun.

Oma utopiani liittyy ennen kaikkea uudenlaisen yhteisöllisyyden muovautumiseen ja sen seurauksiin. Vanhan ajan kyläyhteisö oli toki tuki ja turva, mutta myös pahimmillaan henkisen väkivallan tyyssija. Ihmiset elivät toisiinsa sidottuina olosuhteiden pakosta, halusivat tai eivät. Teollistuminen ja sosiaaliturva purkivat tämän pakotteen, mutta jättivät jäljelle postmodernin tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteen. Vaikka ihmiset eivät ole muurahaisia, joissa yksilönä voidaan kunnolla pitää vasta pesää eikä yksittäistä työläistä, myös oma lajimme on pohjimmiltaan laumaeläin ja tarvitsemme siksi tunnetta, että tekemisemme merkitsevät jotain itseämme suuremmassa mittakaavassa. Pakkoyhteisöllisyydestä ollaankin siirtymässä eteenpäin, vapaiden yksilöiden yhteisöllisyyteen. Siinä ihmiset työskentelevät kollektiivisten päämäärien eteen ja turvaavat toisiinsa siksi että tahtovat, eivät siksi että realistisia vaihtoehtoja ei nyt vain löydy. Myös kyläyhteisöjä on edelleen olemassa, mutta niistä on helppo muuttaa pois, jos yhteisö ei hyväksy jäsentään sellaisena kuin hän on. Tämä toivottavasti kannustaa tekemään talkootöitä ilmapiirin eteen ja kohtelemaan toisia kunnioittavasti.

Vapaaehtoisuudesta seuraa, että uusi yhteisöllisyys on luonteeltaan hajautettua eikä keskusjohtoista. Sitä kuvaa hierarkkista kaaviota täsmällisemmin verkko, jossa yksilöitä edustavat solmukohdat. Niin kutsuttu peer to peer eli vertaiselta vertaiselle -malli näkyy kaikilla elämänalueilla. Linuxista ja avoimista ohjelmistoista tutut periaatteet ovat leviämässä ohjelmistoista myös fyysisen teknologian puolelle. Uudenlaiset uskonnollisuuden muodot painottavat harjoittajiensa henkilökohtaista kokemusta pyhien kirjojen tai uskonnollisten auktoriteettihahmojen asemesta. Kulttuurin saralla syntyy enenevässä määrin instituutioista vapaita yhteisluomuksia, jonka osaltaan mahdollistavat perinteisen tekijänoikeusajattelun ongelmat kiertävät lisenssit. Yritysmaailmassa avoimuus ruokkii kasvuyrityksiä ja harvojen suurten lisäksi yhä ennemmän ketteriin PK-yrityksiin nojaavaa taloutta. Rahoituksessa kasvavia trendejä ovat mikrolainat ja fanirahoitus.

Avoin vertaisorganistoituminen johtaa yleensä parempiin lopputuloksiin kuin keskusjohtoiset ja suljetut mallit, koska ideat kilpailevat keskenään eikä niiden tarvitse selvitä hierarkian huipulle tullakseen toteutetuiksi. Erään teorian mukaan Eurooppa valloitti muun maailman siksi, että täällä maantiede esti liian laajojen valtakuntien syntymisen, minkä johdosta innovaatiot, jotka eivät saaneet tuulta alleen yhdessä valtakunnassa pääsivät kuitenkin jalostumaan muualla. Esimerkiksi Kolumbus ehti kiertää useita hoveja ennen kuin lopulta Espanja suostui rahoittamaan hänen löytöretkensä. Kaikkien solmujen ideat ovat myös samalla lähtöviivalla, joten niiden kaikkien yhteen laskettava parviäly pääsee kumuloitumaan joksikin monin verroin merkittävämmäksi kuin mitä valistuneinkaan itsevaltias yksin voisi saavuttaa. Jos Wikipediasta on kymmenessä vuodessa kehittynyt luotettavampi ja kattavampi kuin parhaimpienkaan yksittäisten asiantuntijoiden kokoama perinteinen tietosanakirja, kannattaa miettiä miltä se näyttää sadan vuoden päästä. Asiassa ei pitäisi olla mitään yllättävää. Tämähän on juuri se tapa, jolla koko länsimaisen sivistyksen kivijalka, tiede, on koko historiansa ajan toiminut.

Uusi yhteisöllisyys ei rajoitu kuitenkaan yksin tuotantoon ja aatteisiin. Pari-kolmekymppiset vaikuttavat oivaltaneen, että yksin asuminen ja ydinperhe eivät ole ainoita vaihtoehtoja. Erilaiset yhteisöllisen asumisen ratkaisut ovat jälleen yleistyneet muunakin kuin väliaikaisratkaisuina taloudellisen pakon edessä. Yhteiskunta ei valitettavasti tue vapaaehtoista yhteisasumista, vaikka tästä olisi monia etuja mielenterveysvaikutuksista ympäristöystävällisyyteen. Esimerkiksi Kela näyttää arpovan taikurinhatusta päätöksiä siitä, ketkä kommuunin jäsenistä ovatkin vuoden yhteiselon jälkeen yhtäkkiä pariskuntia. Perustulo poistaisi tämänkin ongelman, sillä siinä omat tulot eivät enää olisi riippuvaisia puolison tuloista, eikä ihmisten henkilökohtaisia elämänvalintoja olisi tarpeen kytätä ja kyseenalaistaa.

Olemme päässeet mukaan todistamaan suurten muutosten maailmanaikaa. Deterministinen kohtalonusko näkee historian tapahtumat vääjäämättöminä seurauksina esimerkiksi uuden teknologian synnystä, aivan kuin teknologia olisi jokin omalakinen elämänalue. Kuitenkin mikä vain on mahdollista, jos päätämme siihen tosissamme panostaa ja vältämme tuhoamasta planeettaamme sitä ennen. Tulevaisuudentutkija Olli Hietasta lainatakseni, tärkeintä on miettiä, mikä on paras mahdollinen kuviteltavissa oleva tulevaisuus. Sen jälkeen voimme miettiä, miten sitä realistisimmin voisi lähestyä. Ennusteet ovat työkalu, mutta tulevaisuus jatkuvaa valintaa.

Kiitoksia Jarmo Puskalalle innostavista tulevaisuuskeskusteluista, joissa iso osa näistä(kin) ajatuksista on muotoutunut.