Kaupunkitilan omistajat

Kävelin eilen Kalevasta Tesomalle katsellen ihmisiä arkisissa touhuissaan, joko matkalla suuntiinsa tai vain istuskelemassa. Jokainen heistä muokkasi katukuvaa pelkällä läsnäolollaan, punkkarista rautatieasemalla kauluspaitaiseen mieheen Vastavirran edustalla. Ilman ketä tahansa heistä kaupunki olisi näyttänyt piirun verran harmaammalta ja yksitotisemmalta.

Kaupunkitilan hallinta on ollut viime aikojen kestoaiheita. Saako puistossa pitää piknikkiä ja juoda valkoviiniä? Ovatko alusvaate- ja keksimainokset ”eettisempiä” kuin valkoviinimainokset? Jos ei pysty olemaan juomatta erittäin kuivaa valkoviiniä päivittäin, menettääkö luvan istua keskustorilla? Eikö poliisilla ole mitään tärkeämpää tekemistä kuin kopeloida kaikkia hipinnäköisiä ohikulkijoita? Miksi roskat eivät ole roskiksissa? Miksi Sorsapuistossa käydään tarpeilla puskien seassa ja talojen kulmilla? Miten keskellä kaupunkia sijaitsevaa Sorinaukiota on mahdollista tyhjäkäyttää autiona hiekkakenttänä? Häiritseekö Hämeenkatua enemmän yksityisautoilu vai se, että lähes jokainen bussilinja kulkee keskustorin kautta? Kenen mielestä on oikeasti kivan näköistä, että asuinalueen kaikissa taloissa on samanvärinen katto? Onko taidetta ympäri kaupunkia monien ihmisten tekemänä graffiteissa ja Patosillalla vai ainoastaan Kuvataitelijoiden (amk) tekemänä museoissa? Saako kadulla kerjätä, ja jos niin kuka?

Tampereen katukuva on elähdyttävän monipuolinen. Siinä näkyy hyvin monien erilaisten ihmisryhmien oleminen. Sanomattakin on selvää (mutta sanonpa nyt kuitenkin), että kaikki näistä ryhmistä eivät pidä toisistaan ja että heidän toimintansa kaupunkikuvan muokkaajina on toisinaan ristiriidassa keskenään. Kaikki he ovat kuitenkin yhtä lailla kaupungin asukkaita, joiden täytyisi jotenkin kyetä tulemaan toimeen ja sietämään toistensa näkemistä.

Laki antaa kehikon tälle kaikelle, mutta laki ei voi eikä sen pidä valvoa sitä, mikä on hyvää käytöstä saati miellyttävää silmälle. Joihinkin asioihin, esimerkiksi Hämeenkadun liikenteeseen, kaupunki vaikuttaa suoraan, ja niitä olisi hölmöä yrittää ratkaista muuta kautta. Joissain asioissa, esimerkiksi pormestari Niemisen innossa asettaa puistoon vartijoita, tapahtuu selkeitä ylilyöntejä. Kun politiikkaa sotketaan asioihin, joihin se ei kuulu, muuttuu kaupunkiympäristö helposti vihamielisempään suuntaan. Kielloilla ja rajoituksilla on paikkansa, mutta kun niillä yritetään ratkoa paljon syvempiä ongelmia, saadaan yleensä aikaan lähinnä lisää vahinkoa. Ihmisten tai edes mainosten ”siivoaminen” katukuvasta ei poista alkoholismia. Ja jos ihminen tuntee, ettei voi ottaa askeltakaan joutumatta tarkkailluksi, kärsii hänen luovuutensa ja tuotteliaisuutensa.

Tampereen piraattien kunnallisvaaliohjelmaa sorvatessa mietimme juuri tällaisten julkisten olohuoneiden ja kaupunkilaisten omaehtoisen toiminnan tärkeyttä. Iron Skyta tuskin olisi, ellei ensin olisi ollut aktiivisia scifi-nörttejä ja nollabudjetin leffantekijöitä. Angry Birdsiä tuskin olisi, ellei ensin olisi ollut vuosikymmenten kaikkea muuta kuin ammattimaista demosceneä. Ja vaikka mitään suurta ei koskaan poikisikaan, niin esimerkiksi kaupunginosien omat tapahtumat lisäävät viihtyisyyttä ja tuovat elämänsisältöä puuhaajilleen. Usein kaupungilta paras kannustus onkin pysyä poissa tieltä eikä ainakaan pyrkiä suitsimaan toimintaa. Jos kaupungilla nyt lisäksi sattuu olemaan tueksi vaikkapa joutokäynnillä olevia tiloja, joita luovuttaa asukkaidensa käyttöön, aina parempi.

Valitettavan usein kansalaisia pyritään ”aktivoimaan” ylhäältä päin johdetuilla, hieman keinotekoisilla projekteilla. Kuitenkin kun kansalaiset itse aktivoituvat ruohonjuuritason toimintaan, tätä paheksutaan. Kyselytutkimus asuinalueelle kerää vain vähän vastauksia, koska kukaan ei usko voivansa tätä kautta vaikuttaa mihinkään merkitykselliseksi kokemaansa. Kun Rantaväylän tunnelista taas vaatii kansanäänestystä yli viisi prosenttia tamperelaisista, valtuusto tyrmää moisen yrityksen puuttua päätöksentekoon. Kulttuuri kaupungissa vaikuttaa turhan usein toimivan samankaltaisella logiikalla.

Kaupunkitila on parhaimmillaan, kun on olemassa väljät puitteet, joiden sisällä se saa elää rauhassa ja siihen pääsevät vaikuttamaan hyvin monenlaiset toimijat. Millään yhdellä ryhmällä ei pitäisi olla valtaa typistää kaupunkikuvasta kaikkia niitä puolia, jotka eivät satu sopimaan omalle mukavuusalueelle. Tampere olemme kaikki me.

Yhteisöllisyys on kuollut, kauan eläköön yhteisöllisyys!

Pari blogausta takaperin spreijailin dystopioita. Tätähän politiikka useimmiten on: uhkakuvia ja niiden torjumista. Valitettavasti siihen se useimmiten myös jää. Tulevaisuus näyttäytyy ainoastaan rappiona nykyisestä tai pahimmillaan jo menetetystä onnelasta. Suuret sukupolvet motivoivat ponnistelunsa sillä, että heidän lapsensa saisivat kasvaa paremmassa maailmassa kuin he itse, mutta nuo lapset ovat jääneet vailla edessä kajastelevaa toivon horisonttia tai tarkoitusta elämälle, minkä voisi väittää näkyvän laajalle levittäytyneessä pahoinvoinnissa ja masennuksen muuttumisessa kansantaudiksi.

Paremman tulevaisuuden tavoittelijoita kuten transhumanisteja ja zeitgeistilaisia on muodikasta tölviä osoituksena omasta henkisestä ylemmyydestä. Toisten tekemisten alas ampuminen on aina helpompaa kuin tehdä itse paremmin. Näillä liikkeillä on kuitenkin edes yritystä kuvitella edistystä ja keinoja siihen silkan kaikenkattavan kyynisyyden tai tuhon odottelun sijaan. Vaikka esimerkiksi kärsimyksen poistamista maailmasta pitäisi miten naurettavana ajatuksena tahansa, siihen pyrkimisen luulisi olevan kaikille itsestäänselvyys. Tärkeitä eivät ole niinkään lukkoonlyödyt päämäärät kuin suunnat.

Lokaamisen ja pelkäämisen keskellä on välillä hyvä muistaa, että ihmiskunta elää parhaillaan koko tähänastisen historiansa upeinta aikaa. Immateriaalisten hyödykkeiden eli ajatusten ja informaation suhteen on jo käytännössä ohitettu niukkuuden aika, mikä on mahdollistanut tieteen ennen näkemättömän nopean kehityksen ja vakiintuneelle vallalle vaarallisten ruohonjuuriliikkeiden nousun.

Oma utopiani liittyy ennen kaikkea uudenlaisen yhteisöllisyyden muovautumiseen ja sen seurauksiin. Vanhan ajan kyläyhteisö oli toki tuki ja turva, mutta myös pahimmillaan henkisen väkivallan tyyssija. Ihmiset elivät toisiinsa sidottuina olosuhteiden pakosta, halusivat tai eivät. Teollistuminen ja sosiaaliturva purkivat tämän pakotteen, mutta jättivät jäljelle postmodernin tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteen. Vaikka ihmiset eivät ole muurahaisia, joissa yksilönä voidaan kunnolla pitää vasta pesää eikä yksittäistä työläistä, myös oma lajimme on pohjimmiltaan laumaeläin ja tarvitsemme siksi tunnetta, että tekemisemme merkitsevät jotain itseämme suuremmassa mittakaavassa. Pakkoyhteisöllisyydestä ollaankin siirtymässä eteenpäin, vapaiden yksilöiden yhteisöllisyyteen. Siinä ihmiset työskentelevät kollektiivisten päämäärien eteen ja turvaavat toisiinsa siksi että tahtovat, eivät siksi että realistisia vaihtoehtoja ei nyt vain löydy. Myös kyläyhteisöjä on edelleen olemassa, mutta niistä on helppo muuttaa pois, jos yhteisö ei hyväksy jäsentään sellaisena kuin hän on. Tämä toivottavasti kannustaa tekemään talkootöitä ilmapiirin eteen ja kohtelemaan toisia kunnioittavasti.

Vapaaehtoisuudesta seuraa, että uusi yhteisöllisyys on luonteeltaan hajautettua eikä keskusjohtoista. Sitä kuvaa hierarkkista kaaviota täsmällisemmin verkko, jossa yksilöitä edustavat solmukohdat. Niin kutsuttu peer to peer eli vertaiselta vertaiselle -malli näkyy kaikilla elämänalueilla. Linuxista ja avoimista ohjelmistoista tutut periaatteet ovat leviämässä ohjelmistoista myös fyysisen teknologian puolelle. Uudenlaiset uskonnollisuuden muodot painottavat harjoittajiensa henkilökohtaista kokemusta pyhien kirjojen tai uskonnollisten auktoriteettihahmojen asemesta. Kulttuurin saralla syntyy enenevässä määrin instituutioista vapaita yhteisluomuksia, jonka osaltaan mahdollistavat perinteisen tekijänoikeusajattelun ongelmat kiertävät lisenssit. Yritysmaailmassa avoimuus ruokkii kasvuyrityksiä ja harvojen suurten lisäksi yhä ennemmän ketteriin PK-yrityksiin nojaavaa taloutta. Rahoituksessa kasvavia trendejä ovat mikrolainat ja fanirahoitus.

Avoin vertaisorganistoituminen johtaa yleensä parempiin lopputuloksiin kuin keskusjohtoiset ja suljetut mallit, koska ideat kilpailevat keskenään eikä niiden tarvitse selvitä hierarkian huipulle tullakseen toteutetuiksi. Erään teorian mukaan Eurooppa valloitti muun maailman siksi, että täällä maantiede esti liian laajojen valtakuntien syntymisen, minkä johdosta innovaatiot, jotka eivät saaneet tuulta alleen yhdessä valtakunnassa pääsivät kuitenkin jalostumaan muualla. Esimerkiksi Kolumbus ehti kiertää useita hoveja ennen kuin lopulta Espanja suostui rahoittamaan hänen löytöretkensä. Kaikkien solmujen ideat ovat myös samalla lähtöviivalla, joten niiden kaikkien yhteen laskettava parviäly pääsee kumuloitumaan joksikin monin verroin merkittävämmäksi kuin mitä valistuneinkaan itsevaltias yksin voisi saavuttaa. Jos Wikipediasta on kymmenessä vuodessa kehittynyt luotettavampi ja kattavampi kuin parhaimpienkaan yksittäisten asiantuntijoiden kokoama perinteinen tietosanakirja, kannattaa miettiä miltä se näyttää sadan vuoden päästä. Asiassa ei pitäisi olla mitään yllättävää. Tämähän on juuri se tapa, jolla koko länsimaisen sivistyksen kivijalka, tiede, on koko historiansa ajan toiminut.

Uusi yhteisöllisyys ei rajoitu kuitenkaan yksin tuotantoon ja aatteisiin. Pari-kolmekymppiset vaikuttavat oivaltaneen, että yksin asuminen ja ydinperhe eivät ole ainoita vaihtoehtoja. Erilaiset yhteisöllisen asumisen ratkaisut ovat jälleen yleistyneet muunakin kuin väliaikaisratkaisuina taloudellisen pakon edessä. Yhteiskunta ei valitettavasti tue vapaaehtoista yhteisasumista, vaikka tästä olisi monia etuja mielenterveysvaikutuksista ympäristöystävällisyyteen. Esimerkiksi Kela näyttää arpovan taikurinhatusta päätöksiä siitä, ketkä kommuunin jäsenistä ovatkin vuoden yhteiselon jälkeen yhtäkkiä pariskuntia. Perustulo poistaisi tämänkin ongelman, sillä siinä omat tulot eivät enää olisi riippuvaisia puolison tuloista, eikä ihmisten henkilökohtaisia elämänvalintoja olisi tarpeen kytätä ja kyseenalaistaa.

Olemme päässeet mukaan todistamaan suurten muutosten maailmanaikaa. Deterministinen kohtalonusko näkee historian tapahtumat vääjäämättöminä seurauksina esimerkiksi uuden teknologian synnystä, aivan kuin teknologia olisi jokin omalakinen elämänalue. Kuitenkin mikä vain on mahdollista, jos päätämme siihen tosissamme panostaa ja vältämme tuhoamasta planeettaamme sitä ennen. Tulevaisuudentutkija Olli Hietasta lainatakseni, tärkeintä on miettiä, mikä on paras mahdollinen kuviteltavissa oleva tulevaisuus. Sen jälkeen voimme miettiä, miten sitä realistisimmin voisi lähestyä. Ennusteet ovat työkalu, mutta tulevaisuus jatkuvaa valintaa.

Kiitoksia Jarmo Puskalalle innostavista tulevaisuuskeskusteluista, joissa iso osa näistä(kin) ajatuksista on muotoutunut.