Melkein yleispuolue

Kirjoitin seuraavan kommentin heti tuoreeltaan heinäkuun alussa pidetun puoluekokouksen jälkeen. Jäin kuitenkin odottamaan itse uudistetun ohjelman saamista nettiin, jotta lukijat pystyisivät tutustumaan ihan omakohtaisesti niihin kohtiin, jotka pintapuolisissa viittauksissani herättävät uteliaisuutta. Kaikkien äänestystulosten tarkastaminen, yhteensovittelu ja oikolukeminen veivätkin yllättäen aikaa enemmän kuin tyhmästi kuvittelemani pari päivää, joten tämänkin julkaisu unohtui. Nyt kun uusi puolueohjelma on kaikessa hiljaisuudessa ollut jo jonkin aikaa luettavissa, lienee sopiva hetki nostaa sitä hieman paremmin esiin.

Piraattipuolue laajensi puolueohjelmaansa toistamiseen viime viikonlopun puoluekokouksessa, tällä kertaa kenties vielä edellistä enemmän, vaikka henkinen muutos tuntuikin vaatimattomammalta. Isoa kokonaisuutta on vaikea kuvailla ilman, että päätyy joko lätisemään täysin ympäripyöreitä tai pelkästään luetteloimaan yksittäisiä kantoja. Ajattelin kuitenkin edes yrittää.

Puolueohjelmasta ei haluttu lukukelvottoman pitkää, joten se päädyttiin jakamaan yleisen tason periaatejulistukseen ja sitä konkretisoiviin alaohjelmiin, joita tässä vaiheessa on neljä. Olin itsekin tämän mallin kannalla alusta saakka, mutta nyt valmiin tekstin nähtyäni pidän mahdollisena ongelmana, että periaateohjelma koostuu käytännössä ylevistä sanoista ja lauseista, jotka ainakin teoriassa voisivat yhtä hyvin esiintyä myös suurten puolueiden jargoneissa. Erona niihin ovatkin alaohjelmat, jotka pyrkivät esimerkein osoittamaan, että periaateohjelmassa mainitut periaatteet todella ovat arvojamme eivätkä vain totuttua sanahelinää.

Alaohjelmamalli mahdollistaa ennen kaikkea käytäntöihin menemisen konkreettisesti ja toisinaan varsin seikkaperäisestikin. Usea kohta on muotoutunut suoraksi kommentaariksi johonkin ajankohtaiseen asiaan, mikä yhdessä yleisluontoisessa ohjelmassa olisi aivan liian raskasta. Tällaisia ovat ainakin NSA-vakoiluskandaali, kuntauudistus, yliopistouudistus, sähkötupakka sekä vaihtoehtovaluutat. Toiset ohjelmassa aiemminkin olleet kohdat puolestaan tarkentuivat siinä, miten tavoitteet voitaisiin käytännössä toteuttaa. Näitä ovat esimerkiksi tekijänoikeusjärjestelmän uudistaminen, kouluopetus ja perusturva.

Tulevien EU-vaalien takia ajankohtaisen Eurooppa-ohjelman lisäksi kenties eniten uutta painoarvoa sai tiedettä ja koulutusta koskeva politiikka. Tämä kohosi kevään jäsen- ja kannattajakyselyssä ylivoimaisesti toivotuimmaksi laajennusasiaksi sekä sopii muutenkin erinomaisesti piraattien tiedon ja sivistyksen merkitystä korostavaan agendaan. Yhden neljästä ohjelmasta muodostaa luonnollisesti tietoyhteiskuntapolitiikka, joka onkin itseoikeutetusti piraattiliikkeen kovinta ydintä. Sananvapauden, yksityisyydensuojan, oikeusturvan, avoimuuden tai kansanvaltaisuuden painoarvo ei ole muuttunut miksikään, mutta luvallanne keskityn tämän kirjoituksen puitteissa lähinnä uuteen tekstiin.

Tietoyhteiskuntaohjelman lisäksi myös yksilönvapauksia käsittelevää osiota voisi kuvailla poliittisesti rohkeaksi, jossain mielessä jopa uhkarohkeaksi. Sekään ei kuitenkaan niinkään sisällä uutta asiaa kuin kirjaa näkyvämmin ja tarkemmin ylös puolueessa jo aiemmin vallinneita näkemyksiä, jotka on ollut mahdollista johtaa myös edellisestä ohjelmasta. Aina hyvän elämän valtiollista määrittämistä ja ihmisten luokittelua rakastaville konservatiiveille paperi saattaa olla köhityttävää iltalukemista. Mukana on esimerkiksi kaikkien huumeiden dekriminalisaatio, armeijan vapaaehtoisuus, sukupuolen väestötietoihin kirjaamisen lopettaminen, useamman yhtäaikaisen avioliiton salliminen, oikeus hyvään kuolemaan sekä itselleni erityisen tärkeä kirkon erityisaseman purkaminen. Tässä ohjelmassa näkyy ehkä selkeimmin puolueen alhainen keski-ikä, sillä vastaavaa tekstiä voisi kuvitella syntyvän useimpien puolueiden nuorisojärjestöissä, vaikka niiden emopuolueille monikaan tavoitteista ei siinnä vielä edes horisontissa.

Euroopan unionia, hallinnon järjestämistä ja taloutta käsittelevät esitykset menivät läpi kenties vähimmällä keskustelulla. Onkin mielenkiintoista huomata, miten helposti piraatit lopulta pystyvät löytämään yhteisen sävelen asioissa, joista nahisteluun koko suurten puolueiden politiikka tuntuu keskittyvän ja joiden suhteen puolueessa on usein arvioitu olevan kestämättömän paljon hajontaa. Nämä edustavatkin meillä pikemminkin politiikan reunaehtoja kuin sen keskiössä olevia asioita; puitteiden täytyy toimia sen verran sujuvasti, että voidaan keskittyä olennaisempaan. Nyt hyväksytyissä muotoiluissa suositaan monimuotoisuutta ja halutaan mahdollistaa parhaiden ratkaisujen löytyminen sallimalla erilaiset käytännöt. Esimerkiksi kunnalliset palvelut voidaan järjestää toimivasti hyvinkin monilla tavoilla, ja pääasia on että kuntalaiset itse saavat valita heille sopivimman. Samoin Euroopan tasolla yhteistyön kriittinen kehittäminen on nähdäksemme tarpeen, mutta samalla täytyy jättää eri maille tila kokeilla erilaisia, juuri niiden oloihin istuvia käytäntöjä.

En kutsuisi Piraattipuolueen talouskantoja maltillisiksi, mutta vasemmisto-oikeistojanalle ne eivät edelleenkään oikein istu. Perinteisestä vasemmistosta ne erottaa esimerkiksi työehtosopimusten yleissitovuudesta luopuminen (kunhan perustulo saadaan ensin voimaan), julkisen velanoton rajoittaminen ja yritysverotuksen yksinkertaistaminen. Perinteisestä oikeistosta poikkeavia kantoja taas edustavat esimerkiksi Euroopan vakausmekanismin rajoittaminen, yritystukien vastustaminen ja loputtomien työharjoittelukierteiden rahoittamisen lopettaminen. Molemmista ne erottaa ihmiskäsitys, jossa kansalaisia ei nähdä sen paremmin laiskoina kepitettävinä kuin holhottavina kohteina, vaan aktiivisina toimijoina, joita kannattaa auttaa itse rakentamaan elämäänsä itselleen ja yhteisöilleen parhaisiin suuntiin, ei estää sitä.

Yleisesti ottaen ohjelma pyrkii kustannusneutraaliuteen ja keskittyy julkissektorin ideaalikoon määrittämisen sijaan järjestämään varsinaisia rakenteita nykymaailmaan istuvammin ja yksinkertaisemmin. Sivutuotteena saattaa toki syntyä myös säästöjä tehostuvan hallinnon, vähentyvien mielenterveysongelmien tai lisääntyvien verotulojen kautta. Ohjelma ei kuitenkaan suoraan ota kantaa siihen, pitäisikö mahdollisten irtorahojen näkyä mieluummin verojen alenemisena vai parempina palveluina, mikä toki olisikin aikamoista perä edellä puuhun kapuamista niin kauan, kuin moisia rahoja ei valtion kassassa loju. Huomattavaa on, että jäsenistö karsi hallituksen esityksestä varsin määrätietoisesti tällaiset kohdat, joissa edes epäsuorasti esitettiin lisää määrärahojen käyttöä. Pihin kirstunvartijapolitiikan takia ottaisinkin esimerkiksi talousministeriksi huomattavasti kernaammin piraatin kuin vanhanaikaisemman eturyhmäpolitiikan edustajan.

Malli, jossa jäsenistö suoraan päättää ohjelmasta ja jossa hallituksen esitys toimii lähinnä vapaasti muuteltavana luonnostekstinä, edustaa Suomen puoluekentällä poikkeuksellista demokratiaa. Näin suuren laajennoksen kasaaminen oli sen takia prosessina raskas ja vaati lähes parisataa äänestystä, mutta lopputulos on ehdottomasti vaivan arvoinen. Ohjelman kehittäminen varmasti jatkuu tulevissa puoluekokouksissa, joskaan tämän mittaluokan rumbaa ei toivottavasti tarvitse enää ottaa uusiksi. Vaikka esimerkiksi talous- kunta ja perusturvaohjelma muodostaa sinänsä loogisen kokonaisuuden, siitä olisi mahdollista irrottaa vielä erikseen talous- ja yrittäjäpoliittinen ohjelma. Henkilökohtaisesti näkisin mielelläni puolueelle vielä jonain päivänä syntyvän myös energia- ja ympäristöpoliittisen ohjelman, sillä tieteeseen ja teknologiaan uskovilla piraateilla voisi olla aiheesta huomattavasti tärkeämpääkin sanottavaa kuin hirttäytyminen yksisilmäisesti ydinvoiman puolelle tai sitä vastaan, mihin keskustelu viime vuosina tuntuu valitettavasti jämähtäneen.

Parista asiasta olisin toivonut äänestyksessä voittaneen toisenlaisen muotoilun, ja parissa muussa parempaakaan ei noussut tarjolle. Hämmentävää kyllä, ohjelmassa ei kuitenkaan toisenkaan laajennuksen jälkeen ole yhtään varsinaista asiaa, joita henkilökohtaisesti en voisi hyväksyä, vaikka olen koko ajan ollut varautunut siihen, että sellaisiakin ison lössin kompromisseissa saattaa vielä esiintyä. Tämä tietysti tekee piraateista minulle aivan poikkeuksellisen puolueen mihin tahansa muuhun verrattuna. Se edustaa arvojani kokonaisvaltaisesti, ei vain yhden tai kahden asian suhteen.

Kaupunkitilan omistajat

Kävelin eilen Kalevasta Tesomalle katsellen ihmisiä arkisissa touhuissaan, joko matkalla suuntiinsa tai vain istuskelemassa. Jokainen heistä muokkasi katukuvaa pelkällä läsnäolollaan, punkkarista rautatieasemalla kauluspaitaiseen mieheen Vastavirran edustalla. Ilman ketä tahansa heistä kaupunki olisi näyttänyt piirun verran harmaammalta ja yksitotisemmalta.

Kaupunkitilan hallinta on ollut viime aikojen kestoaiheita. Saako puistossa pitää piknikkiä ja juoda valkoviiniä? Ovatko alusvaate- ja keksimainokset ”eettisempiä” kuin valkoviinimainokset? Jos ei pysty olemaan juomatta erittäin kuivaa valkoviiniä päivittäin, menettääkö luvan istua keskustorilla? Eikö poliisilla ole mitään tärkeämpää tekemistä kuin kopeloida kaikkia hipinnäköisiä ohikulkijoita? Miksi roskat eivät ole roskiksissa? Miksi Sorsapuistossa käydään tarpeilla puskien seassa ja talojen kulmilla? Miten keskellä kaupunkia sijaitsevaa Sorinaukiota on mahdollista tyhjäkäyttää autiona hiekkakenttänä? Häiritseekö Hämeenkatua enemmän yksityisautoilu vai se, että lähes jokainen bussilinja kulkee keskustorin kautta? Kenen mielestä on oikeasti kivan näköistä, että asuinalueen kaikissa taloissa on samanvärinen katto? Onko taidetta ympäri kaupunkia monien ihmisten tekemänä graffiteissa ja Patosillalla vai ainoastaan Kuvataitelijoiden (amk) tekemänä museoissa? Saako kadulla kerjätä, ja jos niin kuka?

Tampereen katukuva on elähdyttävän monipuolinen. Siinä näkyy hyvin monien erilaisten ihmisryhmien oleminen. Sanomattakin on selvää (mutta sanonpa nyt kuitenkin), että kaikki näistä ryhmistä eivät pidä toisistaan ja että heidän toimintansa kaupunkikuvan muokkaajina on toisinaan ristiriidassa keskenään. Kaikki he ovat kuitenkin yhtä lailla kaupungin asukkaita, joiden täytyisi jotenkin kyetä tulemaan toimeen ja sietämään toistensa näkemistä.

Laki antaa kehikon tälle kaikelle, mutta laki ei voi eikä sen pidä valvoa sitä, mikä on hyvää käytöstä saati miellyttävää silmälle. Joihinkin asioihin, esimerkiksi Hämeenkadun liikenteeseen, kaupunki vaikuttaa suoraan, ja niitä olisi hölmöä yrittää ratkaista muuta kautta. Joissain asioissa, esimerkiksi pormestari Niemisen innossa asettaa puistoon vartijoita, tapahtuu selkeitä ylilyöntejä. Kun politiikkaa sotketaan asioihin, joihin se ei kuulu, muuttuu kaupunkiympäristö helposti vihamielisempään suuntaan. Kielloilla ja rajoituksilla on paikkansa, mutta kun niillä yritetään ratkoa paljon syvempiä ongelmia, saadaan yleensä aikaan lähinnä lisää vahinkoa. Ihmisten tai edes mainosten ”siivoaminen” katukuvasta ei poista alkoholismia. Ja jos ihminen tuntee, ettei voi ottaa askeltakaan joutumatta tarkkailluksi, kärsii hänen luovuutensa ja tuotteliaisuutensa.

Tampereen piraattien kunnallisvaaliohjelmaa sorvatessa mietimme juuri tällaisten julkisten olohuoneiden ja kaupunkilaisten omaehtoisen toiminnan tärkeyttä. Iron Skyta tuskin olisi, ellei ensin olisi ollut aktiivisia scifi-nörttejä ja nollabudjetin leffantekijöitä. Angry Birdsiä tuskin olisi, ellei ensin olisi ollut vuosikymmenten kaikkea muuta kuin ammattimaista demosceneä. Ja vaikka mitään suurta ei koskaan poikisikaan, niin esimerkiksi kaupunginosien omat tapahtumat lisäävät viihtyisyyttä ja tuovat elämänsisältöä puuhaajilleen. Usein kaupungilta paras kannustus onkin pysyä poissa tieltä eikä ainakaan pyrkiä suitsimaan toimintaa. Jos kaupungilla nyt lisäksi sattuu olemaan tueksi vaikkapa joutokäynnillä olevia tiloja, joita luovuttaa asukkaidensa käyttöön, aina parempi.

Valitettavan usein kansalaisia pyritään ”aktivoimaan” ylhäältä päin johdetuilla, hieman keinotekoisilla projekteilla. Kuitenkin kun kansalaiset itse aktivoituvat ruohonjuuritason toimintaan, tätä paheksutaan. Kyselytutkimus asuinalueelle kerää vain vähän vastauksia, koska kukaan ei usko voivansa tätä kautta vaikuttaa mihinkään merkitykselliseksi kokemaansa. Kun Rantaväylän tunnelista taas vaatii kansanäänestystä yli viisi prosenttia tamperelaisista, valtuusto tyrmää moisen yrityksen puuttua päätöksentekoon. Kulttuuri kaupungissa vaikuttaa turhan usein toimivan samankaltaisella logiikalla.

Kaupunkitila on parhaimmillaan, kun on olemassa väljät puitteet, joiden sisällä se saa elää rauhassa ja siihen pääsevät vaikuttamaan hyvin monenlaiset toimijat. Millään yhdellä ryhmällä ei pitäisi olla valtaa typistää kaupunkikuvasta kaikkia niitä puolia, jotka eivät satu sopimaan omalle mukavuusalueelle. Tampere olemme kaikki me.